Syötteen luonto

Mikrotason sammalviidakko

Oletko koskaan pysähtynyt katsomaan, mitä kaikkea polun varteen kaatuneen lahopuun pinnalla elää? Voit tietämättäsi seisoa jo satoja vuosia metsää nähneen puuvainaan vieressä, joka tarjoaa kodin kymmenille ja taas kymmenille lajeille kasveista sieniin ja pieneliöihin. Ota luuppi eli pieni suurennuslasi luontoretkelle mukaasi ja laskeudu hetkeksi kasvien pariin!

Vattukurun ympäristö on upea paikka pienten kasvien tutkimiseen. Kurun vieressä kohoavan Lehtovaaran päällä on runsaasti kalliokkoa, jonka pinnoilla kasvaa monenlaisia sammalia ja jäkäliä. Kiinnitä huomiota myös erilaisiin pieniin hyönteisiin, jotka muodostavat luontomme vahvan kivijalan. Esimerkiksi ilman muurahaisia metsämme olisivat paljon sotkuisemmat. Ahkerat työläiset putsaavat maanpintaa jatkuvasti kaikista kuolleista hyönteisistä tai pienistä oksanpätkistä.

Vattukuru on jääkauden taidonnäyte

Jääkauden sulamisvedet koversivat Syötteen Maaselän alueelle sekä Vattu- että Portinkurun komeat kalliouomat - pysähdy siis hetkeksi seisomaan kuruun ja mieti, kuinka kauan vedeltä on kulunut uurtaa reittinsä kallion läpi! Kurut ovat paikoitellen jopa 20 metriä syviä, ja niiden massiiviset rakkakivi- ja kalliorinteet tarjoavat hyvän kasvualustan monelle uhanalaiselle kasville. Yksi näistä on etelänuurresammal, joka on Suomessa erittäin uhanalainen. Kasvi on ihastuttavan kirkkaanvihreä ja pienikokoinen, ja sen lehdet muistuttavat hieman metsätähden lehtimuodostelmaa pienoiskoossa.

Rakkakivikot ovat vaikuttavan näköisiä muodostelmia. Ne ovat syntyneet vuosituhansien kuluessa, kun routa on särkenyt kalliota ja jättänyt valtavan kivipellon jälkeensä. Kivikot ovat yleensä syntyneet paikkoihin, joissa munainen merenrannan aallokko ja jääkauden sulamisvedet ovat huuhtoneet kallion paljaaksi. Osaatko kuvitella, miltä maisema on näyttänyt, kun vesi on täyttänyt vaarametsät niin, että näkyvissä on ollut vain vaarojen huiput? Upeimmat ja helpoimmin saavutettavat rakkakivikot ovat nähtävissä Vattukurussa sekä Teerivaaran päiväreitin varressa.

Vaarametsiä ja uhanalaisia lajeja

Korpikolva möngertää tyytyväisenä lahokuusen rungolla. Se on kotonaan järeän puun tyviosassa, joka löytyy kosteasta korpipainanteesta. Mitä synkempi ympäristö, sitä paremmin puolitoista senttiä pitkä kuoriainen viihtyy! Samoilla alueilla viihtyy myös korpikolvan serkku murroskolva, joka hyödyntää samaisten lahokuusien latvusosia. Luonnon kiertokulku tässä mikroympäristössä on taattu!

Korpikolva ei kuitenkaan pääse munimaan toukkiaan laajemmalle alueelle, sillä lahopuuketju ei yllä kauas. Syötteen kansallispuiston vanhimmat kuusimetsät sitovat sen sisäänsä, ja sama tilanne on myös näyttävällä röyhelökäävällä. Jopa metrin läpimittaan kasvava kerman ja oranssin väreihin kallistuva kääpä piilottelee usein lahokuusen kuoren alla, mutta onnekas retkeilijä voi oikeanlaisessa, varjoisassa korpiympäristössä päästä ihailemaan upeaa lahottajaa koko loistossaan. Suomen reilusta kolmestakymmenestä tunnetusta röyhelökäävän esiintymispaikasta kuusitoista sijaitsee Syötteen kansallispuistossa.

Varjoisista kuusimetsistä pitää myös Syötteen kansallispuiston erikoisuus sinipyrstö. Pientä rastaslintua voi olla vaikea havaita sen kirkkaasta värityksestä huolimatta, mutta erityisesti toukokuisina kevätaamuina sen omaperäinen laulu kaikuu kauas. Soidinaikaan sinipyrstökoiras saapuu helposti laulamaan näkyvälle paikalle, jos retkeilijä sen polulle sattuu! Tämä pieni lintu viihtyy vaarakuusikoiden pohjoislaidoilla, ja sitä tavataan Suomessa vain Syötteen ja Kuusamon vaaramaisemissa. Syötteellä parhaat paikat sinipyrstön kohtaamiseen sijaitsevat Ahmavaarassa, Maaselän alueella sekä Romevaarassa.

Toinen Syötteen metsiin ominaisesti kuuluva ”lentäjä” on suloinen piennisäkäs, jota on äärimmäisen vaikea nähdä. Liito-oravan valtaisat silmät tekevät yöelämisestä sille helppoa, mutta retkeilijän pitää olla hämärän aikaan liikkeellä ja kantaa mukanaan onnenamulettia, jotta liito-orava sattuisi ihmissilmälle näyttäytymään. Liito-oravan asuinpaikkana on lehtipuuvoittoinen sekametsä ja etenkin haavanlehdet ovat sen suurta herkkua. Sen liikkeitä voi havaita puiden alle jätetyistä ulostekasoista. Etsi isoja puita, joissa ei jollain sivulla ole oksia peittämässä runkoa. Oksat toimivat hyvinä laskeutumisalustoina liito-oravalle, joka pystyy liitämään jopa 80 metriä. Rungolle laskeutuessaan tömähdysvoima tyhjentää oravan suolen, ja puun juureen jää kasa auringonkukansiemeniltä näyttäviä papanoita. Talvisin liito-orava kulkee toisinaan myös hangen päällä: se hyppii eteenpäin etujalat edessä ja takajalat takana, toisin kuin tavallinen oravamme, jonka jäljissä näkyy ensin isommat takajalat ja sitten pienemmät etujalat.

Vanha metsä tarjoaa asuinpaikan monelle muullekin uhanalaiselle tai erityistä suojelua vaativalle lajille. Onnekas Ahmakallion näköalatornille kiipeäjä voi nähdä maakotkan liitelemässä Syötteen metsien yllä. Metsän siimeksessä voi törmätä niin kuukkeliin, lapintiaiseen, metsoon kuin punalakkiseen palokärkeenkin. Ahmavaaran alue on nimetty yhden suurpetomme, ahman, mukaan, ja kaikista neljästä suurpedosta on mahdollista nähdä jälkiä puiston alueella.

Rinnesuot, aapasuot

Alkukesästä suo hohtaa valkoisenaan tupasvillasta. Myöhemmin sitä peittävät maariankämmekät ja hillankukat, ja hyvänä vuonna soilla esiintyy varsin runsaasti kumpparikansaa etenkin loppukesästä. Kesäisin suo voi olla vaikeasti saavutettava ja hankalasti kuljettavissa, mutta kevätaikaan etenkin kantohangilla suot tarjoilevat eränkävijän unelmaa.

Aapasuo on erityisesti Pohjois-Suomessa yleinen suotyyppi. Siinä suon keskiosa on painunut reunoja alemmas, jolloin keskiosa on huomattavasti vetisempi kuin suon reunustat. Syötteen vaaramaisemat ja niistä johtuvat korkeuserot ovat omiaan aapasoiden muodostumiseen. Rytivaaran kierroksen varrella on useita hyvin tyypillisiä aapasoita, joiden keskelle on muodostunut suolampia. Suo- ja vaaramaiseman mosaiikkia pääsee ihailemaan kokonaisuudessaan Iso-Syötteen tunturin päältä Huippupolun näköalapaikalta.

Syötteen kansallispuiston vaararinteillä tapaa paljon myös aapasuon alatyyppiä, rinnesuota, joka on Koillismaan ja Itä-Lapin erikoisuus. Rinnesoita muodostuu erityisesti rinteille, joille valuu vettä lähteistä tai runsaiden sateiden seurauksena puroina. Syöte on Suomen lumisinta seutua, joten rinnesoiden synnylle on täydelliset olosuhteet: niiden kehittymistä edistää suuri kosteus viileässä ilmastossa.

Rehevät elinympäristöt ovat harvinaisuuksien turvapaikkoja

Osaatko arvata, mitä kasvia kysytään eniten Syötteen luontokeskuksen asiakasneuvojilta? Sillä on musta kukinto ja valkoiset, terälehdiltä näyttävät suojuslehdet.

Kyseessä on ruohokanukka. Se kukkii runsaana etenkin kesä-heinäkuussa kosteilla kasvupaikoilla, ja valkoisten suojuslehtien ansiosta se pistää maastosta esiin erittäin näyttävästi. Syksyn tullessa kukinnosta kehittyy marjaterttu, ja erityisesti maaruskan aikaan kirkkaanpunaiset marjat ja punertavat lehdet ovat iso osa Syötteen ruskamaisemaa. Ruohokanukan marjat eivät ole myrkyllisiä, mutta eivät maistu ihmiselle juuri miltään. Ne ovat kuitenkin metsäkanalintujen suurta herkkua.

Toinen retkeilijöiden katseita keräävä kasvi on maariankämmekkä. Sen upeat, vaaleanvioletin ja ruusunpunaiset kukinnot loistavat Syötteen soilla, ja kasvi on erittäin helposti tunnistettavissa. Maariankämmekkä onkin Suomen yleisin kämmekkälaji. Sen sukulaisista löytyy kuitenkin useita harvinaisuuksia, kuten neidonkenkä, jonka esiintymiä on löydetty myös Syötteen kansallispuistosta.

Neidonkengän ja esimerkiksi harvinaisten veri- ja kaitakämmeköiden lisäksi Syötteen letoista voi löytää myös lettorikkoa, upeaa keltaisena kukkivaa kasvia, joka viihtyy kalkkipohjaisessa, rehevässä ympäristössä. Retkeilijän kannattaa pitää silmä tarkkana esimerkiksi Syötteen kansallispuiston pohjoisosassa Kouvassa retkeillessään: Kouvan kalkkikalliot laskeutuvat paikoin pystysuoraan Kouvanjärveen, ja tarjoavat majesteettisen silmänruoan lisäksi tärkeitä ravinteita kasvimaailman vaativille harvinaisuuksille.