Kuuma kesä ja Helsinki Biennaali 2021 pitävät Vallisaaren puistomestarin  Pavel Sateenkosken kiireisenä. 

“Huomenna? Hullu päivä, hullu päivä. Niin kuin kaikki muutkin päivät”, toteaa Pavel Sateenkoski puhelimessa, kun tiedustelen seuraavan päivän aikatauluja. Saateenkoski toimii Metsähallituksen Luontopalveluiden puistomestarina Vallisaaressa. 

Sateenkosken työt alkavat heti kuuden jälkeen, ja ensimmäinen työväline on vene. Aikaisia aamuja helpottaa hieman se, että työmatkaa ei puistomestarilla käytännössä ole, sillä hän asuu arkisin saarella. Ensimmäinen työtehtävä on vankien hakeminen töihin. Heidät Sateenkoski noutaa viereiseltä saarelta, Suomenlinnan avovankilasta.  

Sitten ryhdytään päivän varsinaisiin askareisiin. Sateenkoski toimii vankien työnjohtajana ja perehdyttäjänä, mutta lisäksi hänen tehtäviään voisi kuvailla monella muullakin tittelillä: palvelumuotoilija, suunnittelija, turvallisuusasiantuntija, asiakaspalvelija.  

Tiivistetysti Pavel Sateenkoski vastaa siitä, että asiat Vallisaaressa sujuvat suunnitellusti. Työ tapahtuu kesäkaudella pääsääntöisesti ulkona, ja päivät ovat pitkiä ja täysiä, mutta antoisia.  

“Olemme iloisia, että saarella on vieraillut näin suuri joukko kävijöitä. Hienoa, että ihmiset ovat kiinnostuneita saaresta, sen luonnosta ja kulttuuriperinnöstä”, tunnelmoi Sateenkoski.  

Kesällä 2021 Vallisaaren Biennaali on kerännyt saarelle enemmän kävijöitä kuin koskaan ennen: Biennaalissa on elokuun puoliväliin mennessä vieraillut yli 80 000 kävijää. Ei ole kuitenkaan pitkä aika siitä, kun saarelle pääsivät vierailemaan vain harvat ja valitut.  

Asevarastosta retkikohteeksi 

Vallisaari tunnetaan sotilaiden ja luotsien entisenä asuinsaarena, joka toimi 1600-luvun puolivälistä suuren ja mahtavan Viaporin linnoituksen eli Suomenlinnan huoltosaarena. 1700-luvulla saareen muutti asumaan luotseja, jotka elivät mökeissään luoteiskärjessä Kustaanmiekan salmen vieressä, lähellä saapuvia laivoja. 

Luotsit ja muut saarelaiset kiusasivat viranomaisia viinanpolttimollaan ja kapakallaan. Saarelaisia epäiltiin muun muassa viinan salakuljetuksesta ja laittomasta anniskelusta. Viinaa kuljetettiin esimerkiksi Suomenlinnassa majaileville sotilaille. 

Venäjän vallan aikaan Vallisaarta kutsuttiin keisarin kunniaksi Aleksanterinsaareksi, ja saarta linnoitettiin innokkaasti. 1800-luvun puolivälin jälkeen Vallisaareen rakennettiin uljas Aleksanterinpatteri osoitukseksi Venäjän sotilasmahdista.  

Suomen itsenäistyttyä Valli- ja Kuninkaansaarissa varastoitiin Suomen puolustusvoimien aseita viime vuosiin asti. Vallisaaren Kuolemanlaaksossa tapahtui vuonna 1937 tuhoisa räjähdeonnettomuus. Tuhansia kiloja räjähteitä sinkoili pitkin Vallisaarta ja aina Suomenlinnaan saakka. Kaikki eivät selvinneet, vaikka asukkaat pakenivat henkensä edestä. Kahdeksan ihmistä menehtyi heti ja neljä myöhemmin sairaalassa. 

Viime vuosikymmenet saaret ovat uinuneet hiljaiseloa lähes luonnontilaisina. Puolustusvoimat ilmoitti luopuvansa saarten hallinnasta vuonna 2008, ja vuonna 2013 Metsähallituksen Luontopalvelut alkoi valmistella niiden avaamista retkeilijöille. Seuraavana vuonna Pavel Sateenkoski aloitti työnsä Vallisaaressa. Ennen avaamista yleisölle vuonna 2016 saarelta raivattiin pois vanhoja ammuksia.   

Iloa ulkotöistä  

Kesäkaudella saarella on toisenlaista raivattavaa, joskin vähemmän vaarallista - nimittäin roskat ja vessat. Saarella käytössä olevat työkalustot sekä Biennaalin näyttelytilat vaativat jatkuvaa huoltoa. Kenttähommista vastaavat Sateenkoski, Heikki Savolainen ja heidän apunaan työskentelevät vangit.  

”Vangit täällä ovat työntekijöitä, ja yritämme luoda samanlaisen ilmapiirin kuin normaalilla työpaikalla”, Sateenkoski kertoo.  

Vallisaaren puistomestarina hän toimii vankien perehdyttäjänä työtehtäviin. Harvoin on niin, että vangilla olisi tarvittavien tehtävien osaamista valmiiksi – ihan kenelle vaan ei voi tyrkätä raivaussahaa käteen ja sanoa, että lähdepä tuosta raivaamaan tuohon suuntaan. 

Sateenkoski on huomannut, että työt Vallisaaressa vaikuttavat positiivisesti vankien mielialaan. Työ on ulkona luonnossa, jossa voi tehdä erilaista työtä kuin mitä vankilassa on tarjolla, ja työkokemuksesta voi olla vangeille hyötyä tulevaisuudessa.  

Kuten monissa työtehtävissä, puistomestarin työssä hyvä merkki on se, jos työhön ei kiinnitetä huomiota: toisin sanoen valituksia ei satele, vaan asiat rullaavat. Vettä tulee hanasta, vessassa on paperia, väsyneelle löytyy penkki istuttavaksi.  

Puistomestari on luova johtaja 

Vallisaaressa, kuten kaikissa saarikohteissa, logistiikka vaatii erityistä suunnittelua: kaikki saarella tarvittava tuodaan vesiteitse mantereelta. Saateenkoski nostaa kädet ilmaan ja nauraa:  

”Jos keskellä päivää loppuvat työtarvikkeet suunnitellun työn suorittamiseksi, uusi tavara ei ilmesty saarelle heti seuraavana päivänä.”  

Ja jos vene sammahtaa laituriin, Sateenkoski on motissa saaressa.  

Koronapandemia ja kova kiinnostus Biennaaliin sekä helteet ovat lisänneet haasteita saarella tänä kesänä 2021. Helteestä johtuen osa Biennaalin näyttelytiloista on kostunut kuumuuden tiivistäessä kosteutta vanhoihin kellareihin. Kosteutta on poistettu tiloista pitkin kesää kaikin mahdollisin keinoin. Ihmismassat ovat vaatineet uusia keksintöjä. Sateenkoski osoittaa Torpedonlahden laiturille: 

“Tuohon syntyi ruuhkaa lauttaa odottaville ja ohikulkijoille, joten rakensimme tielle aidan ja istumapaikkoja jonottaville”, hän kertoo.  

Syksyn ja talven tullen kävijämäärät saarella vähenevät, mutta puistomestarin työt jatkuvat läpi vuoden. Talven aikana suunnitellaan tulevaa ja kunnostetaan rakennuksia ja saaren infraa. Ja tietenkin vastataan sähköposteihin.