Syötteen kansallispuisto avaa ikkunan alueen rikkaaseen maankäytön historiaan. Puiston tunnus kuvaa tätä perinnettä 1800-luvulta nykypäivään. Aluksi Syötteen kuusikkovaarojen rinteiltä nousivat kaskisavut ja myöhemmin niittysauna odotti heinämiehiä vaarojen lomassa olevilla suoniityillä.
Vinkki: Voit tutustua alueen historiaan Syötteen luontokeskuksen näyttelyssä. Kansallispuiston ja sen ympäristön historiaa on koottu myös Maankäytön historia Syötteen alueella -julkaisuun. Kannattaa myös vierailla Rytivaaran kruununmetsätorpalla, jonka pihapiiriin on säilötty pala entisaikojen ankaraa elämänmenoa.
Kaskiviljely – savolaisten tuliainen
Pudasjärven ja Taivalkosken erämaihin saapui 1500-luvun loppupuolella savolaisia, jotka toivat mukanaan kaskiviljelyn taidon. Nykyisen kansallispuiston alueella oli runsaasti kaskiviljelyyn sopivia kuusikkovaaroja, jotka hyödynnettiin tarkoin – luvalla tai ilman. Kaskiviljaa viljeltiin alueella vielä 1800-luvun puolivälissä, ja perinteestä kertovat puiston monet aho-päätteiset paikannimet, kuten Halla-aho, Virsuaho ja Karhuaho.
Kaskenpoltto ja kaskista karanneet metsäpalot synnyttivät alueelle ensin lehtimetsiä, jotka muuttuivat ajan kuluessa lehti- ja havupuiden muodostamiksi sekametsiksi. Sekametsät ovat rikastuttaneet Syötteen lajistoa, ja muun muassa harvinainen liito-orava on hyötynyt kaskeamisesta.
Niittykulttuuri – karjatalouden edellytys
Metsähallituksen asettamat kaskeamisrajoitukset pakottivat torpparit siirtymään karjatalouteen 1860-luvulla. Torppien pienialaisilla, jopa alle puolen hehtaarin pelloilla kasvatettiin leipäviljaa ja perunaa. Niinpä karjan talviheinä piti koota lukuisilta kruununmaan luonnonniityiltä. Luonnontilaiset suot kuitenkin tuottivat kehnosti, eikä niitä voitu niittää joka vuosi. Viimeiset heinät niitettiin luonnonniityiltä 1960-luvulla.
Soita parempia niittokohteita olivat notko- ja luhtaniityt, sillä tulvavesi esti niiden sammaloitumisen ja metsittymisen. Siksi niityn läpi virtaavaan puroon rakennettiin tammi eli pato, jolla vesi nostettiin heinänkasvun ajaksi niitylle. Heinäkuun lopulla ennen niittoa pato avattiin, ja niitty kuivatettiin. Kansallispuiston tunnettuja patoniittyjä ovat Taivalkosken Jylkynpaise ja Uusipaise sekä Pudasjärven Moskavaaranpaise. Nimien paise-pääte kuvaa myös paisutukseksi kutsuttua veden nostoa niitylle.
Vinkki: Tutustu niittykulttuuriin Rytivaaran kierros -päiväreitillä! Latolammen suoniitylle on rakennettu lato ja niityn tulvittamiseen tarvittava pato samoille paikoille, joilla ne ovat vanhastaan sijainneet. Suoniitty kuului ennen Rytivaaran kruununmetsätorpalle.
Perinnemaisemat – niittykulttuurin perintö
Syötteellä voit retkeillä niittykulttuurin ajalta periytyvissä arvokkaissa perinnemaisemissa. Valtakunnallisesti arvokas Peuronojan juoksutusniitty sijaitsee aivan kansallispuiston rajan läheisyydessä Jaaskamonvaaran ja Isovaaran välissä. Latva-Korte-Kärppävaaran alueella sijaitseva Liiverin niitty on luokiteltu maakunnallisesti arvokkaaksi maisemaksi. Paikallisesti arvokkaita niittyjä ovat Selkävaaran ja Ahmavaaran välissä sijaitsevat Latvalamminsuon ja Ahmalammin suoniityt sekä Rytivaaran torpan pihaniitty, joka toimii vuosittain lampaiden laitumena.
Metsätalous – tärkeä lisäelinkeino
Metsätyöt olivat tärkeä lisätulojen lähde torppareille ja talonpojille. Kun heinänteko suoniityillä päättyi, lähdettiin savotoille, ja joskus kaukaisilla hakkuutyömailla saattoi vierähtää koko talvi.
Sahalaitosten toiminta vilkastui 1800-luvun lopulla. Metsistä korjattiin vain suurimmat tukkipuut, jotka kuljetettiin talvisin hevosilla uittoväylien varrelle. Puroihin rakennettiin tammia eli uittopatoja, joilla nostettiin lumien sulamisvettä purojen latvoille. Lisäksi purojen kapeikkoihin rakennettiin uittorännejä helpottamaan tukkien kulkua. Tukit uitettiin Syötteen alueen metsäpuroja pitkin Iijokeen ja siitä Pohjanlahdelle. Kansallispuistossa voi yhä nähdä savottakämppien, uittopatojen ja uittorännien jäänteitä.
Nykyisen kansallispuiston alueen viimeiset suuret savotat sijoittuivat 1900-luvun alkupuolelle, Jaaskamonvaaran ympäristöön. Kansallispuiston runsaat vanhat metsät osoittavat, että laajamittainen metsätalous ei yltänyt korkealla sijaitseviin lakimetsiin. Niiltä puun korjaaminen ja kuljetus olisi ollut kallista ja hankalaa.
Pyyntikulttuuri – vuosituhansien perinne
Pyyntikulttuuria on harjoitettu Syötteellä tuhansien vuosien ajan. Tärkein riistalaji oli 1700-luvulle asti metsäpeura. Lisäksi alueella on pyydetty muun muassa karhuja, hirviä, metsäkanalintuja, pienpetoja, saukkoja, majavia ja oravia. Valtion metsissä käytettiin yleisesti laittomia pyydyksiä, kuten ansoja ja koukkuja.
Perimätiedon mukaan kansallispuiston korkeimmalla vaaralla, 422 metriä korkealla Pyhitysvaaralla, on uhripaikka, jossa on varmisteltu pyyntionnea kautta historian. Erätaloudesta muistuttavat yhä monet paikannimet, kuten Hirvikumpu, Hirvihete, Peuransuo, Ahmasuo, Oravivaara ja Hanhilampi. Voit tutustua vanhaan eräkulttuuriin Syötteen luontokeskuksen näyttelyssä.
Porotalous – kaskiviljelyn kumppani
Syötteen alueen uudisasukkaat oppivat poronhoidon metsäsaamelaisilta 1700-luvulla. Porotalous ja kaskiviljely tukivat toisiaan. Kun metsiä kaadettiin kuivumaan ja odottamaan polttamista, maassa makaavien kuusten naava ja luppo tarjosivat poroille talviruokaa. Toisaalta kaskeamisen yleistyessä ja laajentuessa hyvät kaskimaat siirtyivät yhä kauemmas. Erätalonpojat tarvitsivat poroja kuljettamaan heinää ja kaskiviljaa pitkien ja vaikeakulkuisten taipaleiden päästä.
Poronlihasta alkoi 1800-luvun loppupuolella tulla yhä tärkeämpi kauppatavara, ja poron muut käyttömuodot jäivät pikkuhiljaa taka-alalle. Samoihin aikoihin alettiin perustaa poropaliskuntia eli poronhoitoyhtymiä, jotka toimivat edelleen.
Muinaisjäännökset – ihmisen esihistorialliset ja historialliset jäljet
Vinkki: Kansallispuistossa voit yhä nähdä pyyntikuoppia ja muita jälkiä esihistoriallisen ajan ihmisistä. Ahmavaaran rakka-alueella voi tutustua vanhoihin kivilatomuksiin. Kivet on koottu kesäaikaan, ja ne on ollut tarkoitus kuljettaa talvella asumusten tulisijojen rakennusmateriaaliksi. Puistossa on myös historiallisen ajan jäänteitä, muun muassa niittysaunojen ja -latojen sekä porokämppien pohjia, savottakämppien raunioita ja tervahautoja. Lisäksi saatat nähdä merkkipuita, joihin on kaiverrettu kuolinvuosia tai metsästystapahtumia.
