Lieksanjoki - tärkeä uittoväylä
Närelenkit ja uittoukot
Itärajan ylitys sovussa ja sodassa
Virstanpylväitä Pohjois-Karjalan rajaseudulta
Lieksanjoki - tärkeä uittoväylä
Joensuun seudulle perustettiin sahoja 1800-luvulla. Sahoille ostettiin järeää puutavaraa 1800-luvun puolivälin jälkeen, minkä seurauksena Lieksanjoesta tuli tärkeä uittoväylä. Talvisin suuret hakkuutyömaat työllistivät satoja miehiä hevosineen. Töissä käytiin myös Venäjän puolella. 1860-luvulta lähtien Lieksanjokea käytettiin myös rajauittoväylänä. Tuulijoen kautta uitettiin pääosin rajantakaista puutavaraa 110 vuoden ajan, aina vuoteen 1970 saakka. Uittotoiminta loppui Lieksanjoessa kokonaan vuonna 1986, jolloin uitto Venäjältä päättyi. Kaiken kaikkiaan Lieksanjoessa on arvioitu uitetun noin 25 miljoonaa puukuutiota.
Muistona entisistä uittoajoista on Ruunaassa jäljellä ainoastaan kiviset uittopadot Haapavitjan alaosassa, Neitikoskella ja Siikakoskella. Neitiniemessä ja Kattilakoskella sijaitsevat entiset uittokämpät. Siikakosken alapuolella on myös Uittoperinneranta, jossa on näresauna närelenkkien hauduttamista varten ja uittolaavu. Myös pari uittoukkoa on vielä pystyssä Naarajoessa Ruunaan luontokeskuksen lähellä.
Tukkilaiskisat
Lieksassa järjestettiin ensimmäisenä koko maassa uittomiehille tarkoitettuja tukkilaiskisoja 1930-luvulla. Kisoissa katsastettiin uittomiesten taidot sekä innostettiin heitä taitojensa kehittämiseen.
Närelenkit ja uittoukot
Närelenkit ja -sauna
Vuosikymmenien ajan uittopuomin siteet olivat ohuista kuusennäreistä väännettyjä närelenkkejä eli susikkoja. Närelenkkien valmistus vaati ammattitaitoa. Lenkin raaka-aineena käytettiin närettä eli kuusta. Aluksi näre haudottiin saunan löylyssä pehmeäksi, koska silloin se voitiin vääntää kierteelle korkkiruuvimaisesti. Lopuksi työnnettiin näreen tyvikierteen sisälle lukoksi. Ennen käyttöä närelenkki vielä liotettiin ja nuijittiin pehmeäksi. Lenkin sitominen paikoilleen puomiin oli uittomiehen taidonnäyte. Uittopuomit sidottiin päistään yhteen pitkiksi puomiletkoiksi.
Ukotus
Lieksanjoella reittejä perattiin uittokuntoon ja uittoväylää kunnostettiin paalutuksilla eli uitto-ukoilla. Paaluihin sidottiin puomipuut, jotka pitivät tukit väylällä. Ukotus tehtiin yleensä talvella jään päältä noin 10 miehen junttausporukalla. Teroitettu tukki juntattiin pystyyn järven tai joen pohjaan 400 - 500 kiloisella rauta- tai betonimöhkäleellä. Juntta eli mampselli kiskottiin köysillä ylös ja pudotettiin tukin päähän. Oikean rytmin junttaukseen antoi junttalukkarin laulu, joka yleensä kertoi naisten riiauksesta. Paalutukset juntattiin kolmen tukin muodostamiksi paaluryhmiksi, jotka yläosastaan pultattiin yhteen. Tämä kolmijalkainen tukeva ukko kesti puomia vasten työntävän tukkilautan paineen.Vuoteen 1930 mennessä koko väylä oli paalutettu ja puomitettu.
Itärajan ylitys sovussa ja sodassa
Lieksanjoki ja Tuulijoki ovat olleet vanhastaan tärkeitä kulku- ja kauppareittejä Suomen ja Venäjän-Karjalan välillä. Vuosisatojen ajan on rajan molemmin puolin tehty kauppa- ja sotaretkiä.
Virstanpylväitä Pohjois-Karjalan rajaseudulta
1556: Nousia Venäläisen kertomus Lieksanjoen kulkureitistä (Iljan reitti), joka ulottui Pieliseltä Valkealle merelle (Vienanmerelle). Talviset kauppareitit seurailivat Lieksanjokea ja Tuulijokea. Venereitti oli satoja vuosia käytössä, kunnes tieverkoston yleistyminen syrjäytti karjalaisten vanhan vesiväylän.
1600-luvulle saakka oli Suomen ja Venäjän välinen raja epämääräinen. Raja perustui sekä suomalaisten että venäläisten kylien vanhoihin muistinvaraisiin nautinta-alueiden rajoihin, joista jatkuvasti kiisteltiin. Rajojen ylityksiin syyllistyttiin usein eräretkillä ja heinänteossa. Stolbovan rauha vuonna 1617 liitti Ruunaan seudut tiiviimmin Ruotsin valtakuntaan. Rajan sijainti Ruunaan kohdalla on ollut muuttumaton vuodesta 1621.
1656 -58 käytiin Ruptuuri- eli uskonsota, joka oli vuosikausia kestäneen eri uskontokuntien välisen epäsovun kärjistymä. Vainon takia noin 30 000 ortodokseja siirtyi rajan taakse Venäjälle. Uskonsodat lisäsivät rajanaapureiden kaunaa ja epäluuloa toisiaan kohtaan.
1700-luvulla kukoisti rajaseudulla salakuljetus. Suomesta vietiin salassa Venäjälle voita, talia, viljaa ja nahkoja. Rajan takaa tuotiin pimeästi suolaa, tupakkaaja metallituotteita. Himotuin tuontitavara oli kotipolttoinen viina, jonka lempinimi oli patakukko. Joskus tehtiin rajan taakse jopa ryöstöretkiä. Tarinan mukaan ryöstöretkellä vuonna 1708 oli mukana muuan Turunen, joka ei retkeltä palattaessa voinut rajalla ampua tavan vaatimia kunnianlaukauksia. Aseen piippu kun oli täynnä kuin Turusen pyssy saalisrahoja.
Vuonna1809 Suomi liitettiin autonomisena alueena osaksi Venäjää, minkä jälkeen rajalla ei enää ollut suurta merkitystä. Kaupankäynti vilkastui entisestään, ja Venäjälle vietiin monta lastia sokeria, jauhoja, kankaita jateollisuustuotteita. Paluulastina tuotiin suolakalaa, riistalihaa, turkiksia ja aina kaupaksi menevää pirtua. Rajan yli kuljettiin melko vapaasti aina Suomen itsenäistymiseen asti, jolloin rajan valvonta tiukentui. Tosin vielä1930-luvulle asti vierailtiin vaivihkaa sukulaisissa ja yöjalassa puolin ja toisin.1800-luvun lopulla monet kareliaanit eli karjalaisen kulttuurin ihailijat (esimerkiksi Juhani Aho ja Samuli Paulaharju) tekivät tutkimusmatkoja rajantakaisille laulumaille Ruunaan koskireitin kautta.
Vuosina1939- 1944 talvi- ja jatkosodan aikana rajaseutujen väestö evakuoitiin sisämaahan ja Suomen armeija joutui polttamaan suuren osan kylistä. Ruunaa metsänvartijantalo säilyi poltolta, koska rakennus oli vielä keskeneräinen. Viime vuosikymmenien aikana rajakylät ovat autioituneet. Nuoret ovat muuttaneet työn perässä "maalikylille" ja Ruunaan koulu on palvellut Metsätyömieskotina vuoteen 2014 asti.
