Pyhä-Häkin luonto

Ikimetsän uljaat männyt

Pyhä-Häkin kansallispuiston luontoon ei ihminen juuri ole vaikuttanut. Kansallispuisto tunnetaan eteläisen Suomen huomattavimpana ikimetsänä. Puiston metsät ovat valtaosiltaan luontaisesti syntyneitä, kulojen ja myrskyjen vuosisatojen aikana muokkaamia. Männiköt ikipetäjineen ja keloineen ovat usein keski-iältään jopa 300-vuotiaita. Iäkkäimmät puuvanhukset ovat syntyneet jo 1500-luvun lopulla.

Ikääntyessään männyt muuttuvat kilpikaarnaisiksi eli kaarna muistuttaa kilpikonnasta tuttua kuviorakennetta. Kilpikaarna kertoo puun olevan vähintään 200 vuoden ikäinen. Pyhä-Häkissä nämä aihkimännyt ovat uljaita vanhan metsän tunnuspuita. Ne pysyvät pystyssä - elävinä tai kuolleina - 500 vuotta. Männyt selviytyvät hengissä metsäpaloista paksun kaarnansa ansiosta. Toisinaan runkoon jää palokoro haavaksi, kertomaan metsäpalojen historiaa jälkipolville.

Pyhä-Häkin metsäpalohistoria tunnetaan vuodesta 1508 lähtien. Kaikkiaan 44 kuloa on yhdessä ja erikseen vaikuttanut puulajien menestykseen puiston alueella. Eniten palokoroja nykyisissä männyissä ovat synnyttäneet 1700-luvun metsäpalot, joita riehui maastossa keskimäärin yhdeksän vuoden välein. Todellinen suurpalo koettiin pitkänä, kuumana kesänä 1858, kun suuri osa puistoa oli kerralla liekkien vallassa. Myös vuonna 1855 riehunut kulo vaikutti merkittävästi puiston maisemaan, kun kokonaisen, noin kilometrin mittaisen metsäharjanteen puusto paloi kerralla. Paikalla on nykyään kaunis, tasaikäinen männikkö.

Kaskeamisen loputtua ja palovartioinnin yleistettyä 1800 -luvun lopulla metsäpalojen määrä väheni huomattavasti. Viimeisin kulo oli vuonna 1921, jolloin paloi kymmenisen hehtaaria.

Soiden ja metsien mosaiikki

Puolet kansallispuistosta on metsiä ja toinen puoli suota. Soista komeimpia ovat Kotaneva ja Riihineva, joihin pääsee myös tutustumaan pitkospuita pitkin. Pitkospuilla lepäilee usein sisiliskoja ja sudenkorentoja. Alkukesällä voi kuulla liron lurittelevan rämeellä kasvavan kippuraisen männyn latvasta. Puiston suot ovat monipuolisia:

• Suopursua ja mäntyä kasvava isovarpuräme on puiston yleisin suotyyppi.
• Osa soista on lyhytkorsinevaa, tupasvillan ja rahkasammaltenvallitsemaa karujen vedenjakajaseutujen tyyppisuota.
• Kansallispuistossa on myös reheviä suotyyppejä, kuten kuusivaltaisia ruoho- ja heinäkorpia.  

Pyhä-Häkissä asuu vanhan metsän lintuja

Kolopesijöitä

Pystyyn kuivaneet kelot tarjoavat erinomaiset pesintä- ja ruokailuolot monelle lajille. Viirupöllö pesii usein katkenneessa kelossa. Koloja hakkaa puihin erityisesti puiston tunnuseläin palokärki, sekä käpytikka ja pohjantikka. Helmipöllö pesii usein palokärjen kolossa, ja varpuspöllö puolestaan pohjantikan tekemässä kolossa. Tiaisten koko kirjo on nähtävissä ja kuultavissa ympäri vuoden. Talitiainen, sinitiainen, hömötiainen ja töyhtötiainen viihtyvät Pyhä-Häkin metsissä.

Kauniita säkeitä

Vanhan metsän tyypillinen asukas on puukiipijä, ja tiheästä kuusikosta saattaa joskus erottaa hippiäisen iloisen säkeen. Muuttolinnuista kuuluvimpia ovat kirjosieppo ja peipponen. Tarkkakorvainen lintuharrastaja voi äänen perusteella tunnistaa myös idänuunilinnun.

Hyvin onnekas yöllinen kävijä voidaan palkita kirkassointisella säkeellä, sillä harvinainen sinipyrstö on vieraillut puistossa useamman kerran. Afrikan terveiset tuo vakituinen kesävieras metsäkirvinen, joka vaatimattoman ulkonäkönsä takia on huonosti tunnettu - reippaasta laululennostaan huolimatta.

Soiden ja hiekkakankaiden asukit

Avosoilla pesii kurkia, liroja ja valkovikloja. Metsäkanalinnut viihtyvät hiekkakankaiden tuntumassa. Metso, teeri, pyy tai jopa riekko saattaa tulla kulkijaa vastaan.

Monella jalalla kulkijoita

Kahdeksanjalkaiset hämähäkit, nelijalkaiset hiiret ja myyrät tai kaksijalkaiset linnut ja ihmiset häviävät kaikki yksilömäärässä kuusijalkaisille. Määrällisesti eniten Pyhä-Häkissä, niin kuin monin paikoin muuallakin luonnossa, on kuusijalkaisia kekomuurahaisia. Olipa jalkoja kaksi tai kahdeksan, kaikilla kulkijoilla on oma rauhansa puistossa.

Hirvet ja karhut pysyvät poissa

Neljällä jalalla kulkijoita on kansallispuistossa selvä määrävähemmistö. Silloin tällöin soiden reunuksille erehtyy hirvi toteamaan, että syötävää ei ole. Hirvelle maistuvat tuoreet lehtipuiden latvaoksat eivät todellakaan ole havupuiden kyllästämän ikimetsän antimia. Samasta syystä metsän kuningas karhu välttelee puistoa. Hirvienjäljillä kiertelevä otso huomaa nopeasti, että saaliin jäljet johdonmukaisesti kaartavat puiston rajoilta nuorempiin ja maukkaampiin metsiin.

Pieniä vipeltäjiä runsaasti

Kesäisiä vipeltäjiä pitkospuilla ovat kaikille tutut sisiliskot. Kuusikon varjossa polulla voi astella tummanpuhuva rupikonna ja joskus vastaan tulee jalatonkin kulkija, kyy.

Lähes huomaamattomia, mutta ei vähäisimpiä, ovat sammalkerroksen asukkaat. Metsämyyrä ja vesimyyrä ovat merkittävä osa luonnon kiertokulkua ja ravintoketjua. Kaunein sammalikon asukas on metsäsopuli,joka nykeröhäntineen ja ruskeine selkälaikkuineen selvästi erottuu edukseen hiiristä ja myyristä.

Talvisia lumijälkiä

Talvinen hanki paljastaa muidenkin nelijalkaisten olemassaolon. Oravan hyppelyjäljet leikkaavat reitin poikki tuon tuostakin. Pahamaineisen näädän selvästi tunnistettavat parijäljet saattavat hyvinkin seurata oravan polkua.

Kärpän mustaa hännänpäätä pääsee harvoin näkemään, mutta jäljistä ei voi erehtyä. Selvimmin hankeen piirtyvät saukon jalan- ja hännänjäljet. Myös ketun helminauhana juoksevat jäljet risteilevät sekä soilla että harjanteilla.

Kääpien aarreaitta

Kääväkkäät ovat moninainen joukko puilla ja karikkeessa eläviä lahottajasieniä, joista suurin osa erottuu metsän muista sienistä tukevan itiöemän ja sen alapinnan tiheän pillistön ansioista. Kaikille tuttuja kääväkkäitä ovat lehtipuiden rungoissa viihtyvät arinakäävät sekä taulakääpä, joita on käytetty tulenteossa jo esihistoriallisista ajoista.

Pyhä-Häkistä löydetyt kääväkkäät nostavat sen korkeimpaan mahdolliseen vanhojen metsien arvoluokkaan; erittäin arvokas, ainutlaatuinen metsäalue. Kansallispuistosta on löydetty yli 70 kääpälajia, mikä on noin kolmannes koko maan lajistosta. Vaikka osa lajeista elää varsin piilottelevaa elämää kookkaiden maapuiden alapinnoilla sammalten alle suojautuneena, esiintyvät rohkeimmat näyttävinä puiden rungoilla. Kaatuneen kelomännyn kyljessä kasvaa tyvelleen ruosteenruskeaa sävyä saanut hentokääpä. Sitruunankääpä hohtaa nimensä mukaisesti voimakkaan keltaisena kuusen rungossa ja punahäivekäävän tunnistaa sen hennon vaaleanpunaisesta värisävystä. Tarkkavainuisimmat voivat löytää raidantuoksukäävän luo pelkästään sen levittämän hyvän tuoksun perusteella.

Monet Pyhä-Häkin kääväkäslajeista piristävät syksyistä ikimetsämaisemaa väreineen ja ne tuovat uuden vivahteen tarkkaavaisen luonnossa liikkujan metsäretkeen.