Petkeljärven luonto

Harju on kulkureitti

Petkeljärven vesiä reunustavat harjut kuuluvat kymmeniä kilometrejä pitkään geologiseen muodostumaan. Se ulottuu kaukaa Venäjän Karjalan Tolvajärveltä Petkeljärven ja Putkelan kautta Ilomantsiin, Koitere-järven eteläpuolelle.

Harjut muovautuivat mannerjään sulaessa yli 10 000 vuotta sitten. Jään reunan vetäytyessä sulamisvesitunneleista paljastui jyrkkärinteisiä, matalia harjuja. Harjumaisemalle tyypilliset suppakuopat syntyivät, kun kasautuneen maa-aineksen sekaan jääneet jäälohkareet sulivat.

Jään perääntyessä eläimet ja kasvit levittäytyivät luoteeseen harjukannaksia pitkin. Puulajeista levisi ensimmäisenä koivu, jonka lomaan ilmaantui kuivuuteen sopeutunut mänty. Jään reunaa seurasivat eläimistä ensimmäisinä naalit ja peurat eli petrat, joista Petkeljärven Petraniemikin on saanut nimensä. Peurapaistin houkuttelemana harjuja kulki myös kivikauden ihminen.

Viisitoista kilometriä pitkä Petkeljärven-Putkelanharjun kokonaisuus on yksi Suomen arvokkaimmista harjuluontokohteista. Kokonaisuudesta on suojeltu yli 2700 hehtaaria, ja se on osa eurooppalaista Natura 2000 -suojelualueverkostoa.

Harjumetsä on avaraa männikköä

Petkeljärven metsät saavat kehittyä luontaisesti. Suurin osa puiston metsistä on tällä hetkellä yli 150-vuotiasta järeää männikköä. Petraniemen kilpikaarnaiset aihkimännyt ovat yli 200-vuotiaita. Palokorot puiden tyvillä kertovat alueella aiemmin roihunneista metsäpaloista. Mäntyjä suojaa kuumuudelta paksu kaarna. Kuuset ja lehtipuut sen sijaan usein kuolevat metsäpaloissa. Siksi monet aikoinaan palaneet metsät ovat harvapuustoisia männiköitä.

Harjujen rinteet avautuvat vastakkaisiin ilmansuuntiin. Erilaiset olosuhteet saattavat näkyä kasvillisuudessa. Etelä- ja länsirinteet ovat usein lämpimiä ja kuivia. Aluskasvillisuudessa on varpuja ja jäkäliä. Pohjoisen tai idän puoleinen rinne on usein viileämpi, ja siellä pärjäävät myös muut kuin kuivien paikkojen kasvit.

Supat eli harjukuopat tuovat Petkeljärven maisemaan pienipiirteisiä korkeuseroja. Osa supista on kuivia, joidenkin pohjalla on pieni lampi tai suo. Syvimmät supat ovat yhteydessä pohjaveteen. Supan pohjalla lämpötila voi olla useita asteita alhaisempi kuin ympäristössä, koska kylmä ilma valuu supan pohjalle. Siksi lumikin sulaa suppien pohjalta hitaammin, ja kasvillisuus voi olla erilaista kuin ylempänä.

Kuikka huutelee erämaajärvillä

Erämaista tunnelmaa Petkeljärven kesään tuo puiston tunnuseläin kuikka reviirihuudoillaan. Kuikkaa tavataan koko maassa karuilla, kirkasvetisillä järvillä. Aikuinen, juhlapukuinen kuikka mustan, harmaan ja valkean sävyineen, juovineen ja pilkkuineen on kuin graafikon taidonnäyte.

Litteä ruumis ja aivan ruumiin takaosassa olevat jalat tekevät kuikasta taitavan uimarin. Lintu kalastelee mieluiten puhtaissa vesissä, ja se voi sukeltaa satojen metrien matkoja. Maalla se sen sijaan liikkuu kömpelösti. Niinpä kuikkanaaras rakentaa pesänsä rantaan korkeintaan 1,5 metrin päähän vesirajasta.

Pitkin kesää ja syksyä järvillä näkee jopa kymmenien kuikkien parvia. Kuikat myös kalastavat näissä ryhmissä. Alkukesästä parviin hakeutuvat parittomat linnut ja myöhemmin pesinnässä epäonnistuneet parit. Myös pesivät linnut liittyvät silloin tällöin hetkeksi mukaan.

Petkeljärven näkyvin nisäkäs

Kansallispuiston asukkaita ovat myös amerikanmajavat (aiemmin nimitys ollut kanadanmajava). Niiden työn jäljet ovat moninaiset: reiteille kaatuneita puita, pesä- ja patorakennelmia sekä vedessä kelluvia kuorittuja haapapalikoita. Majava on norsun lisäksi ainoa eläin maailmassa, joka voi kaataa täysikasvuisen puun! Tekniikat tosin poikkeavat toisistaan: norsu tuuppaa ja majava nakertaa.

Talttahampaiden jälkiä näkyy Petkeljärvellä sekä pienissä että isoissa kannoissa. Majavien tulvittamat alueet ovat usein arvokkaita monimuotoisuuden keitaita, joissa esimerkiksi vesihyönteisillä ja sorsapoikueilla on hyvät kasvuolosuhteet.

Kelot kuhisevat elämää

Suojelualueilla männyt voivat elää vanhoiksi ja kuolla hitaasti keloutumalla. Männyn siemenen itämisestä saattaa kulua yli 500 vuotta ennen kuin puu on kasvanut, kuollut, kaatunut ja maatunut. Kelojen puuaines on tiheäsyistä ja siksi kova pala lahottajien purtavaksi. Kaatuneilla mäntykeloilla elääkin oma, keloihin erikoistunut lahottajalajistonsa. Monet näistä ovat uhanalaisia, koska keloja on metsissämme nykyisin paljon vähemmän kuin ennen teollisen metsätalouden aikakautta. Talousmetsissä puut hyödynnetään ennen kuin ne ovat vanhoja ja keloutumassa.

Petkeljärven kansallispuiston kaatuneilla mäntykeloilla elää monia uhanalaisia kääpälajeja, kuten kalkkikääpä, lovikääpä ja erakkokääpä. Pitkälle lahonneet kelot tarjoavat oivan kasvualustan myös uusille männyntaimille. Ennen kaatumista kelon koloissa on asustanut tikkoja, tiaisia ja sieppoja.

Luhdilta on kerätty karjalle rehua

Petkeljärven Ruununsaari ja siihen rajautuva Petraluhta ovat matalia hiekkaisia muodostumia Valkiajärvessä. Petraluhdalla kasvaa saroja, joita lähiseutujen asukkaat ovat niittäneet karjalle talvirehuksi satojen vuosien ajan. Nykyisin luhtaa ei niitetä, mutta se pysyy avoimena jäiden ja tulvien ansiosta.  

Luonnon hoitoa Putkelanharjun luonnonsuojelualueella

Petkeljärven kansallispuiston metsissä ei ole ennallistamistarvetta. Sen sijaan kansallispuistoon rajautuvalla Putkelanharjun luonnonsuojelualueella on ennallistettu soita ja metsiä.

Putkelanharjun valtionmailla tukittiin ojia 80 hehtaarin alueella vuonna 2006. Vedenpinnan korkeus nousi nopeasti luontaisemmalle tasolle. Samalla suokasvillisuus ja muu lajisto ovat alkaneet elpyä. Täytetyt ojat voivat upottaa, joten ylityspaikaksi kannattaa etsiä korkeampi patokohta.

Putkelanharjun suojelualueen metsissä näkyy aiempi talouskäyttöhistoria: puusto on tasaikäistä ja lahopuuta on niukasti. Vuonna 2005 Ahvenlammen pohjoispuolella poltettiin 5 hehtaarin metsikkö. Muutenkin lahopuun määrää lisättiin kaatamalla puita kaivinkoneella ja moottorisahalla keskimäärin 12 m³ hehtaarille. Samalla myös elävän puuston rakenne on alkanut monipuolistua, kun ennallistamisen yhteydessä syntyneet pienet aukot taimettuvat.

Harjukasvillisuus kuluu herkästi

Kansallispuiston harjuilla maaston kuluminen saattaa muodostua ongelmaksi. Kuivan kankaan kasvillisuus tallaantuu ja kuluu herkästi. Petraniemessä seurataan kuluneen metsäkasvillisuuden elpymistä vanhalla leirintäalueella, joka oli käytössä vuosina 1960 - 1978.

Jotta harjuluonto säilyisi mahdollisimman luonnontilaisena, kulkijan kannattaa suosia merkittyjä reittejä ja valmiita polkuja. 

Osa UNESCOn ohjelmaa

Petkeljärven kansallispuisto sisältyy Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen, joka kattaa Ilomantsin ja Lieksan kunnat sekä Joensuun Tuupovaaran. Biosfäärialueilla edistetään luonnon monimuotoisuuden säilymistä sekä kehitetään sosiaalista, taloudellista ja ekologista kestävyyttä. Myös ympäristökasvatus, neuvonta ja tutkimus ovat tärkeässä roolissa.

Toiminta perustuu vapaaehtoisiin sopimuksiin kuntien, yritysten ja yhdistysten kesken. Pohjois-Karjalan biosfäärialueohjelmaa ylläpitävät Ympäristöministeriö ja Pohjois-Karjalan ELY-keskus. Linkki lisätietoihin: kareliabiosphere.fi