Perämeren luonto

Pohjoista meriluontoa kauneimmillaan

Perämeren pohjoisimmassa perukassa, Kemin ja Tornion ulkosaaristossa, sijaitsevan kansallispuiston maisemia hallitsevat laajat ulapat. Rannat ovat hyvin kivisiä, ja puiston karikkoinen vesialue on enimmäkseen alle 10 metrin syvyistä matalikkoa.

Puisto muodostuu noin kolmestakymmenestä matalasta moreenisaaresta ja luodosta, jotka ovat aallokon, ahtojäiden ja maankohoamisen muovaamia. Nuorimmat saaret ovat lähes kasvittomia, kivisiä luotoja, vanhimmilla kasvaa harvaa metsää. Keskikesällä useiden saarten rannoilla kukkivat laajat rantaniityt.

Maankohoaminen synnyttää ainutlaatuisen luonnon

Perämeren kansallispuisto sijaitsee maankohoamisrannikolla. Viimeisimmän jääkauden aikana mannerjää painoi maankuoreen satojen metrien lommon, jonka oikeneminen jatkuu edelleenkin. Tämän seurauksena maa kohoaa Perämerellä noin 9 mm vuodessa. Kansallispuiston ensimmäinen saari paljastui meren alta noin 1000 vuotta sitten.

Edelleenkin maankohoaminen paljastaa jatkuvasti merestä uusia kareja ja luotoja, joille kasvillisuus vähitellen leviää. Maankohoamisen seurauksena saarten kasvillisuus on vyöhykkeistä. Rantoja reunustavat merenrantaniityt, jotka hieman korkeammalla muuttuvat pajukoiksi ja lopulta reheviksi lehtimetsiksi. Vanhimpien saarten, mm. Selkä-Sarven ja Vähä-Huiturin, lakialueet ovat katajikkoisia nummia tai kitukasvuisia havumetsiä.

Saarten rannat ovat usein kivikkoisia. Luonnontilaista hiekkarantaa on mm. Vähä-Huiturin pohjoisrannalla. Pensaskarissa on maankohoamisrannikolle tyypillinen merestä kuroutunut pikkujärvi eli kluuvi.

Saaret antavat turvapaikan uhanalaiselle merilinnustolle. Kansallispuistossa pesii noin 60 lintulajia. Puiston tunnuslinnun lapintiiran lisäksi saaristossa voi nähdä mm. pilkkasiiven, riskilän, karikukon, lapinsirrin, pikkutiiran tai lapasotkan.

Alueella tavataan useita kasviharvinaisuuksia jotka maassamme esiintyvät vain maankohoamisrannikolla. Kasvilajistoon kuuluu mielenkiintoisia kotoperäisiä lajeja kuten perämerenmaruna ja pohjanlahdenlauha.

Lapintiira ja ruijanesikko Perämerellä

Ärhäkkä maailmanmatkaaja

Toisiaan äänekkäästi takaa-ajavat, taiturimaisesti kisailevat tiirat ovat tuttu näky Perämeren kansallispuistossa. Laji esiintyy yleisesti pieninä yhdyskuntina tai yksittäispareina puuttomilla luodoilla ja isompien saarten avoimilla rannoilla. Moni on päässyt tutustumaan lajiin liiankin läheltä: pesää puolustavat, kirskuvat tiirat tekevät huimia, päätä hipovia syöksyjä häirikön karkottamiseksi, oli kyseessä sitten minkki tai ihminen. Ärhäkimmät yksilöt eivät tyydy hipaisuihin, vaan nappaavat syöksyn päätteeksi terävällä nokallaan pienen reiän päänahkaan. Ärhäkkyydestään huolimatta kaikkia munarosvoja tiirat eivät onnistu karkottamaan. Lapintiira on ollut aiemmin saariston runsain pesimälaji, mutta on viime vuosikymmeninä vähentynyt Perämerellä muun muassa harmaalokin kannan kasvun myötä.

Hyviä lentotaitoja vaativat myös lapintiiran huimat muuttomatkat.  Suomen lajeista lapintiirat muuttavat kauemmaksi talvehtimaan, aina Etelämantereelle saakka.  Valtaosan vuoden kierrosta laji onkin muuttomatkalla joko etelään tai pohjoiseen. Tutkimusten mukaan edestakaisella matkalla kilometrejä voi kertyä jopa yli 70 000 vuosittain. Pesimäluodoille tiirat saapuvat vasta touko-kesäkuun vaihteessa. Viimeistään juhannukseksi munitaan yhdestä kahteen munaa hyvin vaatimattomaan pesäkuoppaan somerikolle tai kalliolle. Jälkikasvu kasvatetaan lentokykyiseksi kalanpoikasilla ja hyönteisillä. Parin kuukauden päästä elokuussa onkin jälleen aika lähteä muutolle.

Rantojen kaunotar

Ruijanesikko on pieni, suloisen pinkki kaunotar, joka runsaana alkukesän niityllä kukkiessaan saa huokailemaan ihastuksesta. Ruijanesikkoa kasvaa vain Perämeren matalakasvuisilla rantaniityillä. Se ei pärjää korkeamman kasvillisuuden seassa, ja esimerkiksi järviruo’on levittäytyminen rannoille Perämeren rehevöitymisen myötä on sille myrkkyä. Lampaat puolestaan ovat ruijanesikon ystäviä: vaikka satunnainen lammas voikin pistellä ruijanesikon poskeensa, ne ennen kaikkea syövät merenrantaniityiltä korkeamman kasvillisuuden ja samalla luovat pikkuiselle ruijanesikolle valoisaa kasvutilaa. Ruijanesikon lehdet ovat lisäksi ruusukkeena aivan maan rajassa, joten ne yleensä säästyvät syömiseltä.

Ruijanesikko voi olla tuttu Jäämeren kävijöille, sillä sitä kasvaa nimensä mukaisesti Ruijan rannoilla. Etelämpänä Norjan rannoilla sitä ei tavata, Etelä-Ruotsista puhumattakaan. Jotenkin laji on kuitenkin päätynyt myös Perämerelle, mutta miten? Siemenenä muuttolintujen mukana? Nykyinen käsitys on, että ruijanesikko levisi idästä jääkauden jälkeen Vienanmerelle, josta se levittäytyi jääkauden jälkeisten kapeiden kannasten kautta sekä Perämerelle että Jäämeren rannalle.

Rantaniittyjen ruovikoitumisen ja laidunnuksen vähenemisen seurauksena ruijanesikko on nykyisin uhanalainen ja rauhoitettu. Vaikka houkutus olisikin poimia se alkukesän ensimmäiseen kukkakimppuun, annathan sen kukkia rauhassa!

Vedenalaisia luontoaarteita

Perämeren vedenalainen luonto on ainutlaatuinen yhdistelmä mereistä ja makeanveden eliöstöä. Yhdessä viihtyvät mereinen Itämeren reliktilaji kilkki ja makeanveden pikkujärvisimpukka, Itämerelle kotoperäinen ja uhanalainen upossarpio ja vieraslaji vesirutto. Vesi on ruskeaa ja humuspitoista, ja Tornio- ja Kemijokien vaikutus ylettyy kauas Perämeren kansallispuiston etelärajalle asti.

Tutustu Perämeren luontoon:

• Metsähallitus kartoittaa Perämeren kansallispuiston monimuotoista vedenalaisluontoa (youtube.com).

Meribiologin työpäivä

Perämeren vedenalaista luontoa on kartoitettu jo yli kymmenen vuoden ajan. Metsähallituksen meribiologit sukeltavat, kahlaavat ja videoivat vedenalaisia luontotyyppejä ja lajeja. Kartoitukset ovat osa kansallista inventointiohjelmaa, jonka tarkoituksena on selvittää, mitä mistäkin päin Suomea löytyy pinnan alta. Tietojen avulla voidaan myös suunnitella suojelualueiden hoitoa ja käyttöä kestävästi. Maastokausi kestää kesäkuun alusta syyskuun alkuun.

Lue lisää meribiologin työstä:

• Kurkista Metsähallituksen meribiologien elämään yhden maastokauden ajan (metsahallitusmerella.blogspot.com)
• Työpaikkani pinnan alla - meribiologit tietävät, miltä Suomi näyttää syvyyksissä

Metsähallituksella kesätöissä vuodesta 1996

Perinteinen laidunnuskäyttö on synnyttänyt kansallispuiston saarille arvokkaita perinnemaisemia. Yhdessä maankohoamisen kanssa se on luonut puistolle leimaa-antavat laajat merenrantaniityt. Useilla saarilla on myös kalastustukikohtia, joiden pihapiireissä on kuivia ketoja tai niittyjä. Perinteisen laidunnuskäytön loputtua nämä niityt ja kedot olivat nopeasti umpeenkasvamassa. 1990-luvun puolivälistä alkaen niitä on jälleen alettu ottaa hoitoon. Parhaimmin säilyneitä perinnemaisemia on Selkä-Sarven saarella, jossa lammaslaidunnus on aloitettiin uudelleen vuonna 1996.