Riekko - elämän lintu ja riekonmetsästys
Menneinä vuosina riekko oli Lapissa elämän lintu eli tärkeä ruuan- ja tulonlisä. Riekko on tunturimaan talviviljaa. Se on ollut Lapin tärkein riistalintu ja aikoinaan rahaakin vakaampi arvonmitta. Niin arvokasta lintua pyydettiin ahkeraan, milloin sitä suinkin oli saatavissa. Hyvä riekkotalvi oli joka viides vuosi. Riekkojen lukumäärä vaihteli paljon ajallisesti ja paikallisesti. "Toisinaan se niin kuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se taas katoaa aivan yhdettömiin." (S. Paulaharju, Taka-Lappia. 1965).
Riekko oli kysytty myyntiartikkeli: esimerkiksi Inarissa ja Tenolla norjalaiset ostivat lintuja ja myivät niitä edelleen Englantiin. Englantiin vietävän linnun piti olla puhdas, ja pää siiven alle laitettuna vientilintu oli pisaranmuotoinen nyytti. Riekkoja vaihdettiin jauhoihin, margariiniin, ryyneihin, kahviin ja sokeriin sekä muihin säilyviin elintarvikkeisiin.
Ylä-Lapissa tärkein pyyntimenetelmä on ollut ansa. Paikallisilla asukkailla on lupa ansoa riekkoa edelleenkin. Parasta pyyntikautta ovat tammi- ja helmikuu sekä maaliskuun ensimmäinen puolikas.
Riekonpyynnin vanhaa tietoa ja taitoa
Vanhan tiedon mukaan riekko kulkee kasvavan kuun aikaan pääsääntöisesti vesistöjä ylös ja laskevassa kuussa vesistöjä alas. Kuun kasvaessa lintu juoksentelee pitkiä matkoja hangella, ja silloin se käy todennäköisesti ansaan. Laskeva eli loppukuu on kahdessa suhteessa alkukuuta huonompaa aikaa: Tuolloin riekko hakeutuu tiheisiin marastoihin eli tunturikoivua kasvaville tunturiselänteille, joista sitä on vaikea pyytää. Ja mikäli lintu liikkuu tuona aikana avoimilla mailla, se pääasiassa lentää ja laskeutuu vain hetkeksi hangelle.
Riekostuksessa, kuten kalastuksessakin, on se selittämätön seikka, että toinen pyytäjä saa paljon ja toinen vähän tai ei mitään. Riekonpyynnissä ratkaiseva tekijä on silmukan suuruus. Merkityksetön ei ole vuorokauden aikakaan: riekko liikehtii aamuin illoin, keskipäivän ja yön se nukkuu. Myös sää vaikuttaa pyyntionneen. Kylmällä pohjoistuiskulla ja heti tuiskun laannuttua lintu menee helposti ansaan. Riekkoa tarkkailemalla on myös ennustettu säätä. "Kun riekko nauraa iltahämärässä, tulee lumipyry. Ja kun riekko naukuu, tulee vain lumisade ilman tuulta." (J. Turi, Kertomus saamelaisista. 1979).
Riekkokaarre on hankeen vieri viereen pistetyistä koivun oksista tai pajuista kyhätty aita. Kaarteeseen jätetään riekon mentäviä aukkoja eli portteja. Silmukka tehtiin vanhastaan hamppurihmasta. Silmukka kiinnitettiin tuohenpaloilla sivuistaan haarukkapuuhun tai portin pielipuihin. Myöhemmin siirryttiin käyttämään messinkilankaa, josta tehdyn silmukan saattoi sitoa suoraan portin pieleen. Pyynti perustuu siihen, että aidasta urpuja ja silmuja syövä lintu yrittää kulkea portista aidan toiselle puolelle. Kaarteet rakennettiin riekkojen tavanomaisille kulkupaikoille harvoihin koivikoihin ja pajukoihin, etenkin jokien varsille. Ansa oli myös hiljainen pyyntitapa - se ei karkottanut muita lintuja kauemmaksi.
Pyyntialueella asuttiin kammeissa
Tuntureiden pyyntimiehet asuivat parhaimpaan riekostusaikaan turvekammeissaan pyyntialueella viikkokausiakin. Ansat täytyi kokea aamuvarhaisella, jotta ketut ja korpit eivät ehtisi saaliinjaolle. Metsältä palattua lintu oli laitettava puhtaaseen paikkaan, jotta pyyntionni säilyi. Yksi mies pystyi hoitamaan nelisensataa ansaa päivittäin. Pyytömiehet eivät koskaan ilmoittaneet saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot, sillä "kateus on maailmassa suuri" (T. Itkonen, Suomen lappalaiset vuoteen 1945. 1984).
Paistunturin menneisyyttä
Pohjois-Lappi on asutettu pian viimeisen jääkauden jälkeen ja Paistunturin erämaa-alueeltakin löytyy ihmistoiminnan merkkejä aina kivikaudelta lähtien.
Asuinpaikkoja kivikaudella ja varhaismetallikaudella (n. 9000 eKr. - 250/300 jKr.)
Esihistoriallisten asuinpaikkojen löytäminen ei ole yksinkertaista, koska niissä on harvoin maan päälle näkyviä rakenteita. Yleensä ne löytyvät alueilta, joilta maaperä on paljastunut ihmisten tai eläinten tallaamalla kuluttaman kasvillisuuden alta. Asuinpaikasta kielivät useimmiten polulta löytyvät kiviesineiden työstössä syntyneet kivisirpaleet ja joskus myös pienet kiviesineet tai palaneiden luiden kappaleet.
Paistunturin alueelta on löydetty useita asuinpaikkoja, mutta vain paria on tutkittu tarkemmin. Helsingin yliopiston tutkijat Mikael A. Mannisen johdolla kaivoivat Mávdnaávžin asuinpaikkaa Dalvadaksesta etelään. Tutkimuksissa asuinpaikan iäksi selvisi noin 7400 vuotta. Pienten kiviesineiden lisäksi asuinpaikalta paljastui kaksi tulisijaa, joista toinen lienee ollut kevytrakenteisen kotatyyppisen asumuksen sisällä. Badjeseavttet-joen rannalla on aikoinaan kivikaudella tai varhaismetallikaudella asuttu hieman tukevampirakenteisessa asumuksessa. Alueelta on löydetty huomattavan kokoisia asumuspainanteita. Asumusten lattiataso on ollut selkeästi maanpintaa alempana, ja painanteissa on vieläkin näkyvissä matalat ja leveät seinävallit. Katerakenteita voidaan vain arvailla.
Rautakautta ja historiallista aikaa (250/300 jKr. - )
Rautakautisia ja historiallisen ajan asumuksia on vaikea erottaa toisistaan, sillä entisen kaltainen elintapa jatkui alueella aina 1600-1700 -luvuille saakka. Nuoremmalla rautakaudella käyttöön tulivat suorakaiteen muotoiset, kivistä ladotut matalat tulisijat, ja samantyyppisiä käytettiin vielä historiallisellakin ajalla. Latomukset ovat todennäköisesti olleet kevytrakenteisten kotien tulisijoja, mutta kodan rakenteista ei ole jäänyt maahan jälkiä.
Paistunturin alueelta on löydetty myös useita permukkaliesiä. Nekin ovat matalia kivilatomuksia, mutta niiden toisen päädyn kulmista lähtee kaksi rinnakkain kulkevaa kivijonoa eli permukkaa. Joskus permukoita on vain yksi, mutta toisinaan tulisijan jokaisesta kulmasta lähtee kivijono. Kivijonot on useimmiten tehty kulkemaan tulisijasta kohti kodan oviaukon reunoja. Permukat ovat jakaneet kodan eri tiloihin. Tällaiset liedet tulivat käyttöön 1400-1500 jKr. ja olivat yleisimmillään 1700-1800 -luvuilla.
Asumuksista on erilaisten tulisijojen lisäksi jäänyt myös muita jälkiä. Kohtalaisen yleisiä ovat erilaisten kotasijojen tai turvekammien jäänteet. Niistä on näkyvissä vielä pyöreitä tai kulmikkaita maavalleja, joissa erottuu usein oviaukon paikka muuta vallia matalampana. Vallin keskellä näkyy usein matala kohouma merkkinä tulisijasta tai ovinurkassa saattaa olla romahtaneen piisin jäänteet.
Elinkeinot
Varhaisimmalta kivikaudelta pitkälle historialliseen aikaan asti ovat metsästys, kalastus ja keräily antaneet alueen asukkaille toimeentulon. Utsjoella erityisesti lohestus ja peuranpyynti ovat taanneet selviämisen pohjoisen oloissa. Peuraa metsästettiin sekä keväällä kiekeröiltä (=peurojen hankeen jäkälän saantia varten kaivama kuoppa) ansoilla, että syksyllä kuopilla. Intensiivisen pyynnin seurauksena peurakannat hupenivat ja Paistunturissa viimeiset peurat ammuttiin 1800-luvulla. Pienimuotoinen poronhoito alkoi vakiintua Utsjoella 1600-luvun loppupuolella.
Pyyntikuoppia ja purnuja
Peuroja metsästettiin pyyntikuopilla kivikaudelta jopa 1900-luvun alkuvuosille asti. Peurakuopat on aikoinaan kaivettu yleensä hiekkaiseen maahan, ja niitä on tavallisesti ollut useita lähekkäin. Suurimmissa pyyntikuoppajärjestelmissä kuoppia on kymmeniä ja joskus jopa toistasataa. Nykyään kuopat erottuvat useimmiten kahden - kolmen metrin laajuisina, matalina tai syvimmillään reilun metrin syvyisinä, painanteina.
Paistunturin erämaa-alueelta tunnetaan useita pyyntikuoppakohteita. Kaikki löydetyt kuopat on kaivettu hiekkaisille maille. Laajan pyyntikuoppajärjestelmään pääsee tutustumaan vaikkapa Sirddarluoppaljärven ympäristössä, jossa on 80 pyyntikuopan kokonaisuus.
Paistunturin yleisimpiä muinaisjäännöksiä ovat purnut eli kivistä tehdyt säilytyspaikat. Purnut tehtiin useimmiten rakkakivikoihin lähinnä lihan säilytyspaikoiksi. Ne kaivettiin läpi kivikon maahan saakka, yleensä kivirakan reunaan helppopääsyiseen kohtaan. Purnun seinät saatettiin vielä korottaa kivillä rakan pintaa korkeammalle. Kanneksi on laitettu laakeita kiviä. Purnuihin saatettiin säilöä peuran pyynnissä saadut lihat.
Merkkejä poronhoidosta
Paistunturin alueella on useita vanhoja puisten ja kivisten poroerotusaitojen ja lypsykaarteiden jäänteitä. Komeimmat kiviset kaarteet ovat Erttetvárrissa ja Badošoaivissa erämaa-alueen pohjoisosassa. Erttetvárrin aita on mahdollisesti alunperin rakennettu peuranpyyntiä varten 1800-luvulla, mutta sitä on myöhemmin käytetty erotukseen. Vanhimmat puiset poroaidat ovat aikojen kuluessa lahonneet, mutta silti alueella on nähtävissä vielä useita puisiakin aitoja. Sekä Erttetvárrin, että Badošoaivin kaarteet on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäviksi kulttuuriperintökohteiksi.
Lisätietoa Paistunturin erämaa-alueen menneisyydestä
- Taarna Valtonen 2006. Paistunturin muinaisjäännökset.
- Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö (pdf 9 Mt, julkaisut.metsa.fi). Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 161.