Olvassuon luonto ja historia

Luonto

Olvassuon erikoisuus on sen suoluonnon monimuotoisuus. Suolla kulkija saa huomata suuren suokokonaisuuden jakautuvan toisistaan poikkeavien suotyyppien mosaiikiksi, joilla kullakin elää omanlaistaan suoluontoa vaativien eliölajien yhteisö.

Rehevät letot, jotka muualla on pääosin raivattu pelloiksi tai ojitettu puuntuotantoon, ovat täällä tavallisia. Loppukesällä näitä lettoja täplittävät harvinaiseksi käyneen lettorikon auringonkeltaiset kukinnot ja rimmikkojen avovedestä pilkistävät erittäin uhanalaiseksi luokitellun lapinsirppisammalen vaaleanvihreät latvatupsut.

Kahlaajat kahlailevat rimmikoilla ravinnonhaussa ja muuttohaukan voi nähdä kiitävän suon poikki ylivoimaisella nopeudella. Vähemmän ravinteisilla alueilla suo muuttuu heinäpeltomaiseksi, tuulessa huojuvaksi saraikoksi, jossa maiseman yksitoikkoisuutta vähentää siellä täällä kasvava tuulenpieksemä koivu.

Paksuturpeisemmilla osilla Olvassuota suon pinta on kohonnut kevättulvien ulottumattomiin, jolloin tulvien mukanaan tuoma ravinnelisä jää kasveilta saamatta. Karuilla kohosoilla maisemaa hallitsevat rämemännyt, korkeasta iästään huolimatta vain muutaman metrin korkuiset käppyrät, joiden kohtalona on lopulta painua suohon ja keloutua niittykirvisten ja keltavästäräkkien laulupuiksi.

Suosokkeloiden laiteilla ja lahdelmissa kivennäismaata peittää vain ohut turvekerros. Tällaisilla mailla kasvavat suuret, harmaat ja hiljaiset kuuset. Suotyyppi on korpea, jonka kenttäkerroksen valtalajina kasvaa usein metsäkorte ja muut sanikkaiset, luoden hämärään metsään sadunomaisen tunnelman. Syksyllä korpimättäiden väleihin kypsyvät kaikkein suurimmat ja keltaisimmat hillat.

Suon keskellä metsä

Ei Olvassuo ihan kokonaan suota ole. Korkeimmat kivennäismaasaarekkeet ovat säästyneet rahkasammalten soistavalta vaikutukselta ja metsä on saanut kehittyä omia aikojaan luonnontilaiseksi ikimetsäksi. Monet vanhaa metsää elinympäristökseen vaativat kovakuoriaiset ja uhanalaisiksi luokitellut käävät ovat löytäneet näistä metsäsaarekkeista itselleen suotuisan elinympäristön.

Olvassuon historia

Olvassuo ja ihminen

Olvassuon alueen historia on paljolti luontaiselinkeinojen historiaa. Alue on aina ollut lähiseutujensa asukkaille tärkeä metsästys- ja marjastuskohde. Reheviltä jokivarsi- ja suoniityiltä on niitetty rehua karjalle talviruuaksi ja poroja on laidunnettu alueen soilla. Tästä niittykulttuurin ajasta muistuttavat vanhojen niittysaunojen ja heinälatojen jäänteet eri puolilla Olvassuota. Vanhojen tervahautojen kuopat jokien ja purojen varsilla muistuttavat kulkijaa ajasta, jolloin ulkomaanvienti otti ensimmäisiä merkittäviä askeleitaan näillä takamailla.

Olvassuon alueeseen kuuluu myös soita ja metsiä, joita ihminen on toimillaan ehtinyt muuttaa ennen alueen suojelua. Ennallistamistoimilla pyritään nopeuttamaan näiden alueiden palautumista luonnontilaisiksi. Suo-ojia on tukittu uudelleensoistumisen varmistamiseksi ja ihmisen istuttamia metsiä on poltettu, jotta luonnontilainen metsä pääsisi kehittymään. Soita on ennallistettu erityisesti alueen eteläosissa, varsinaisella Olvassuolla ja Leväsuolla. Metsää on ennallistettu polttamalla Olvassuon luonnonpuiston alueella sijaitseva Pystönkoskenkankaan alue.

Muinaisjäännöskohteita löydettiin Olvassuolla

Metsähallitus kartoitti esihistoriallista ja historiallista kulttuuriperintöä kesällä 2006. Utajärven, Puolangan ja Pudasjärven yhtymäkohdassa sijaitsevalla Olvassuolla ja sen lähiympäristöllä on pitkät perinteet paikallisten ihmisten nautinta-alueena. Siellä on asuttu jo kivikaudella, mistä ovat todisteena inventoinnissa löytyneet mahdollisesti jopa 9000 vuotta vanhat asuinpainanteet ja muutamat kvartsiesineiden löytöpaikat.

Myöhemmin historiallisena aikana Olvassuo ja sen ympäristö on ollut tärkeää metsästys-, niitty-, tervanpoltto- sekä savotta-aluetta. Näistä elinkeinoista kertovat alueelta löytyneet tervahaudat, niittylatojen, niittysaunojen ja savottakämppien jäänteet sekä muutamat pyyntikuopat.

Alueen keskiosan harjut ovat olleet oivia kulkureittejä ja soillakin on vielä siellä täällä vanhoja, jo lähes kokonaan lahonneita pitkospuita.