Mikä on Muotkatuntureiden saamenkielinen nimi
Nämä tunturit ovat inarinsaameksi Myedhituoddâreh ja pohjoissaameksi Muotkeduottarat, suomeksi käännettynä 'Taipaleentunturit'. Sana myetki on taipale eli muotka sekä vesistöjen välinen kannas. Aikana, jolloin liikuttiin paljon vesiteitse, Inarijärveen virtaavien vesien latvoilta on kuljettu Muotkatunturin alueen pohjoisosien läpi Inari- ja Tenojoelle.
Poronhoito
Muotkatunturin erämaa on perinteistä poronhoitoaluetta, ja erämaan eteläosa on ollut perinteisesti hyvää talvilaidunaluetta. Tunnettu kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju (1875 - 1944) kuvaa kirjassaan Taka-Lappia talvilaidunnusta alueella näin:
"Talvella tummimpana kaamosaikana metsä kaikaa, lapinvilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee laumaansa. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on metsä täynnä, väliin vieri vieressä turpa syvällä hangessa, niin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta kuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello, messinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy paremmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää karata laumasta.
Pian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä jonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun kiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman siirtyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Mutta kevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia, on porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei jaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä etsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen rukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä on täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin hankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä. Koira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies."
Erityisesti erämaan eteläosassa, Vaskojoen läheisyydessä, on ollut erinomaiset jäkäliköt. Näin muisteli poromies Yrjö Mattus Menesjärveltä: "Vaskojoki lienee ollut koko Lapin parasta jäkälämaata. Sieltä käytiin nostamassa kymmensenttistä jäkälää suovaan". Tuohon alueeseen liittyy muistelus porojen vaelluksesta.
"Utsjoen tunturit jäätyivät 1960-luvun alkupuolella niin, etteivät porot saaneet kaivetuksi jäkälää. Elettiin marraskuuta, ja silloin nähtiin etelämpänä suuri porojen vaellus. Yrjö oli Vaskojoella, kun suurin hänen näkemänsä tokka nulkkasi. Hän istui tulilla ja seurasi 50 m leveän porotokan loputtomalta vaikuttavaa virtaa kahden tunnin ajan. Yrjö tarkkaili poroja kiikareilla: siinä kulki Paistunturin, Kaldoaivin ja Muddusjärven poroja. Joukossa oli vieraitakin korvamerkkejä, mikä tarkoitti porojen tulevan jo sangen kaukaa. Joka kahdeskymmenes poro oli 'peurakorva' - poro, jota ei ollut merkitty. Tuohon aikaan poroja oli hyvin paljon, eikä vuotuisissa erotuksissa saatu kaikkia poroja käydyksi läpi - suksilla kun liikuttiin. Paliskuntien alueiden välillä ei ollut vielä raja-aitoja, mikä mahdollisti porojen suurvaelluksen.
Tuulen kääntyminen toi talven, ja se pysäytti porot. Etelästä Sallivaarasta liittyi tokkaan lisää poroja, ja tämä valtava tokka jäi laiduntamaan Muotkatunturien eteläpuolen erinomaisille jäkäliköille. Pohjoisen miehet, Utsjoen poromiehet, saapuivat hiihtäen porojensa perässä. Alkoi kuukauden kestänyt porojen erottelu. Erämaan eteläosassa sijainneelle erotusaidalle, Riutusaidalle, rakennettiin tätä työtä varten kirnu. Kirnu on pienin osa erotusaitaa, jossa porot otetaan kiinni ja erotellaan. Metsäisen seudun poromiehet kummastelivat pohjoisen miesten tapoja: nämä tunturimaan kasvatit vain kuivattelivat varusteensa illalla tulen ääressä laavulla ja vetäytyivät yöpuulle ahkioihinsa. Monta tuttavuutta solmittiin työn lomassa."
