Liminganlahden luonto

Luonto

Liminganlahti on kansainvälisesti merkittävä muuttolintujen levähdys- ja pesimäalue. Alue on monen pohjoisen ja eteläisen lintu- ja kasvilajin levinneisyysalueen kohtaamispaikka. Liminganlahdella pesii yli 160 lintulajia, ja vuoden aikana alueella voidaan havaita yli 200 lajia. Keskeisiä pesiviä lajeja ovat esimerkiksi merihanhi, mustapyrstökuiri, ruskosuohaukka ja näkyvimpiä muuttolintuja ovat laulujoutsenet, metsähanhet, kurjet ja suokukot. Vuoteen 2021 mennessä lajeja on havaittu 289.

Lue myös Lintujen vuosi Liminganlahdella.

Matalaa merialuetta

Liminganlahden pinta-ala on yli 12 000 hehtaaria, eli suunnilleen sama kuin Hangon kaupungilla. Lahden keskisyvyys on 2,5 metriä ja puolet lahdesta on alle metrin syvyistä. Liminganlahdella on 12 pientä saarta ja kaksi pientä kluuvilampea, Kuppi ja Pajulampi. Kluuvilammet ovat kuroutuneet irti merestä maankohoamisen seurauksena.

Liminganlahteen laskevat Temmesjoki ja Liminganjoki kaakosta sekä Lumijoki lännestä. Lahdella on rantaviivaa yli 110 km, Oulunsalon Riutunkarista Lumijoen Varjakkaan.

Muuttomatka on linnuille rankka rupeama

Oulun seutu on tärkeä lintujen kerääntymisalue sekä keväällä että syksyllä. Laajat viljapellot toimivat ruoka-aittana ja Liminganlahti yöpymisalueena. Liminganlahden kosteikkoalue on mataluutensa ansiosta oivallinen ruokailupaikka vesilinnuille ja kahlaajille. Laidunnetut rantaniityt puolestaan kuhisevat hyönteisiä kesällä. Suomen runsas hyönteismaailma ja valoisat kesäyöt ovatkin tärkeimmät syyt sille, että lintujen kannattaa taittaa raskas matka pohjolaan pesimään.

Linnut lentävät muuttomatkoillaan yleensä muutamia satoja kilometrejä päivässä. Onpa joillakin lajeilla kertynyt mittariin tuhansiakin kilometrejä päivän aikana. Lento kuluttaa paljon energiaa. Linnut pysähtyvät tankkaamaan, jotta jaksavat matkata pesimäpaikoilleen tai syksyllä talvehtimisalueilleen.

Kevätmuutto käynnistyy Liminganlahdella maaliskuun lopulla. Joutsenet, kurjet ja hanhet talvehtivat lähempänä Suomea, joten ne saapuvat aikaisemmin. Isot linnut ovat pääosin päivämuuttajia. Ne seuraavat suurempia vesistöjä ja Perämeren rannikko on yksi päämuuttoreiteistä.

Kahlaajat saapuvat, kun rannat ovat sulaneet ja kosteikkojen ötököitä pääsee napsimaan mudasta. Myös sorsat ja muut vesilinnut pääsevät ruokailemaan vesihyönteisillä ja kasvinosilla tai pikkukaloilla vesistöjen vapauduttua jäistä. Hyönteissyöjät saapuvat sitten, kun Suomessa on tarpeeksi lämmintä hyönteisten kuoriutumiseen. Pienemmät linnut ,tai lajin pidempi muuttomatka, vaativat yleensä enemmän ruokailutaukoja. Lentomatka rasittaa myös siipi- ja pyrstösulkia. Muuttomatkan jälkeen linnut tarvitsevat paljon ravintoa, jotta energiaa riittää pesintään ja myös höyhenpuvun uusimiseen.

Mustapyrstökuirin ainoita pesimäpaikkoja

Mustapyrstökuiri on Suomen linnustossa niin sanottu uudistulokas. Ensimmäinen pesintä varmistettiin 1950-luvun lopulla. Tänä päivänä Suomessa pesii kuireja yli kaksisataa paria, joista suurin osa Liminganlahden tuntumassa. Mustapyrstökuiri luokitellaan nykyisin vaarantuneeksi lajiksi sen pienen populaatiokoon vuoksi.

Ulkomuodollaan ja äänellään huomiota herättävä lintu saapuu Liminganlahdelle jo huhtikuun lopulla. Mustapyrstökuiri on suurikokoinen kahlaaja, jolla on erittäin pitkät jalat ja nokka sekä värikäs höyhenpuku. Valkeat siipijuovat ja mustakärkinen pyrstö erottuvat lennossa hyvin. Soidinlento on upeaa katsottavaa – lintu nousee korkealle heittelehtien ilmassa ja lähtee yhtäkkiä syöksyyn nokka kohti maata. Juuri ennen maahan törmäystä se oikaisee itsensä ja laskeutuu hillitysti jaloilleen.

Kuiri on äänekäs lintu, joka puolustaa pelottomasti pesäänsä ja poikasiaan. Molemmat puolisot hautovat ja huolehtivat poikasistaan. Kuirit pesivät Oulun seudun rantaniityillä sekä kuivemmilla pelloilla. Rantaniityllä pesät ovat alttiita tuhoutumiselle korkean veden aikaan. Pesinnässä epäonnistuneet yksilöt lähtevät etelään jo heinäkuussa. Pääjoukot lentävät Länsi-Afrikkaan elokuun aikana.

Merihanhiparvia kosteikon täydeltä

Merihanhien ensimmäiset tunnustelijat saapuvat Liminganlahdelle maaliskuun lopussa. Liminganlahti on Suomen tärkein merihanhen lisääntymisalue, sillä täällä pesiviä pareja on yli 200. Hanhet aloittavat pesintänsä jo huhtikuun puolella ja syysmuuttokin ehtii alkaa ennen metsästyskautta. Ruovikkoisten pesimäympäristöjen lisääntyminen on edesauttanut kannan kasvua. Ensimmäiset untuvikot kuoriutuvat jo toukokuun loppupuolella.

Pesivien merihanhien lisäksi lahdella viettää kesäänsä satoja nuoria, pesimättömiä hanhia. Kesällä merihanhet ovat muiden vesilintujen tapaan lentokyvyttömiä, koska ne tiputtavat kaikki siipisulkansa kerralla. Sulkasatoaika kestää noin kuukauden, ja hanhet ovat hyvin piilottelevia sen ajan.

Merihanhet kerääntyvät muuttoparviin elokuun aikana, ja parhaimmillaan parvissa on tuhansia lintuja. Osa merihanhista lähtee takaisin Espanjan lämpöön jo ennen vesilintujahdin alkua, mutta viimeiset muuttavat etelään syyskuun aikana. Vanhat linnut liikkuvat poikastensa kanssa. Näin jälkikasvulle opetetaan muuttomatkojen parhaat levähdyspaikat.

Laidunnus lisää luonnon kirjoa

Monen kasvi- ja lintulajin uhanalaisuuden syynä on perinteisen niitto- ja laiduntalouden loppuminen. Rantaniityt ovat umpeenkasvaneet ja myös vesien rehevöityminen on aiheuttanut avointen rantojen ruovikoitumista. Useiden uhanalaisten lajien taantuminen on saatu pysäytettyä, kun rantoja on otettu uudelleen laidunkäyttöön.

Liminganlahden 1400 hehtaarin laitumet ovat Suomen suurimmat. Laajoja emolehmien ja lampaiden laidunnusalueita on perustettu muun muassa Lumijoen Pitkännokan ja Limingan Virkkulan rantaan. Mikäli kesätyöläiset eivät laiduntaisi rannoilla, siellä kasvaisi läpipääsemätön järviruokokasvusto ja pajukko. Ruovikkoisiakin elinympäristöjä tarvitaan, mutta luonnon monimuotoisuus kukoistaa juuri merenrantaniityillä.

Matalat rantaniityt ovat suurelle osalle lintu- ja kasvilajeista parasta elinympäristöä. Perämeren rannoilla esiintyy useita arktisia merenrantakasveja, jotka ovat levinneet tänne viimeisen jääkauden loppuvaiheessa. Näistä ehkä kaunein on ruijanesikko. Sen vaaleanpunaiset ja violetit kukat esittäytyvät juhannuksen tienoilla. Kasvia tavataan nykyisin ainoastaan hoidetuilla rantaniityillä ja se on rauhoitettu, eli kasvia ei saa poimia tai talloa.

Etelänsuosirri on pieni ja erittäin uhanalainen kahlaajalintu. Merenrantojen umpeenkasvun ja rehevöitymisen myötä laji on vähentynyt, joten laidunnus edistää myös etelänsuosirrin suojelua. Oulun seudun esiintymä onkin maamme vahvin. Myös isokokoinen, Liminganlahden erikoisuus, mustapyrstökuiri viihtyy laidunmailla.

Euroopan viimeiset kiljuhanhet

Kiljuhanhi oli Ylä-Lapin runsaslukuisin hanhilaji ennen toista maailmansotaa. Oulun seudun kautta muutti keväisin yli 10 000 kiljukasta. Nykyään Pohjoismaiden kanta on sukupuuton partaalla: jäljellä arvioidaan olevan noin 40 paria. Suomessa kiljuhanhi on pesinyt viimeksi vuonna 1995. Liminganlahti-Siikajoki alueella havaitaan vuosittain noin 100 yksilöä kevätmuuton aikaan. Vuosina 2020 ja 2021 joitakin kiljuhanhia tavattiin Liminganlahdella myös syysmuuton aikaan, mitä ei ennen tätä ollut tapahtunut vuosikymmeniin.

Kiljuhanhen maailmanlaajuisen vähenemisen tärkein syy on metsästys. Suojelun kohdentamiseksi olisi tärkeää löytää muuton aikaiset levähdysalueet ja talvehtimispaikat. Kiljuhanhien liikkeiden ja elinalueiden tutkimuksessa on käytetty satelliittiseurantaa, jonka avulla on saatu arvokasta tietoa, mutta vieläkään kaikki lajin talvehtimisalueet eivät ole tiedossa.

Suurin osa Pohjoismaiden kiljuhanhista kerääntyy syksyisin Porsanginvuonolle Pohjois-Norjaan. Aikaisemmin on ollut tieto, että kiljuhanhet ovat kiertäneet Suomen Venäjän kautta. Syksyllä 2018 satelliittilähettimellä varustettu kiljuhanhikoiras ”Blue” perheineen yllätti ja oikaisi Suomen kautta Pohjois-Kreikkaan. Suorinta tietä matkaa kertyi noin 3000 kilometriä ja perhe teki sen noin kolmessa vuorokaudessa. Syy poikkeavan muuttoreitin valintaan ei ole tiedossa. Ehkäpä herra Sininen huomasi, että talvehtimispaikoille pääsee lyhempääkin reittiä.

Suokukkojen tanssia toukokuussa

Suokukkokoiraat ovat lintumaailman erikoisuuksia. Millään muulla lajilla ei ole yhtä suurta yksilöiden välistä värivaihtelua. Koiraiden höyhenkaulusten ja otsatupsujen värit vaihtelevat valkoisesta mustaan, punaruskeaan ja harmaankirjavaan. Väreillä on merkitystä soidinareenalla. Värikkäiden röyhelökauluksellisten koiraiden lisäksi on olemassa koiraita, jotka muistuttavat naarasta sekä ulkonäöltään että käyttäytymiseltään. Suokukkojen lähes äänetön soidin on vaikuttava luonnonnäytelmä.

Suosituimmalla soidinareenalla saattaa olla useita kymmeniä koiraita. Vahvoilla, yleensä tummakauluksellisilla koirailla on pienet reviirit lähellä toisiaan. Reviireillään ne pörhistelevät kauluksiaan ja otsatupsujaan houkutellakseen naaraita parittelemaan. Valtakoiraiden väliset taistelut ovat kiivaita - toisia lyödään siivillä, potkitaan ja nokitaan. Vaaleakauluksellisilla tai naaraiden näköisillä koirailla ei ole omaa reviiriä, ja ne kulkevat eri soidinpaikkojen välillä vapaasti. Reviirittömät koiraat pääsevätkin parittelemaan salaa, kun vahvojen koiraiden taistelut ovat täydessä käynnissä.

Suokukot ovat vähentyneet 1980-luvulta yli 85 %. Suomen pesimäkanta on 5 000–8 000 paria. Vähenemisen syitä ovat maataloudessa tapahtuneet muutokset sekä tärkeiden pesimä- ja ruokailualueiden kuivattaminen. Suokukot talvehtivat Länsi-Afrikassa, jossa niitä myös metsästetään. Suomessa suokukko on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Oulun seutu on suokukon eteläisintä levinneisyysaluetta. Suokulaisten määrä on vähentynyt huolestuttavasti myös Liminganlahdella, pesiviä pareja on noin sata.