Näin kertoo Levävaaran Tuomaasta kirjailija ja kansatieteilijä Samuli Paulaharju kirjassa Kainuun mailta vuodelta 1915:
"Mainioimpia vielä elävistä karhumiehistä on Tuomas Haverinen, "Levävaaran Ukko", Kuhmon Lammasperällä, Venäjän rajaseudulla. Hän on entinen ruunun metsänvartija, 74-vuotias mieluisa vanhus. Kuutta, seitsemää kontiota on Tuomas ollut hengiltä häätämässä, ja peuroja on hän hiihdellyt satakunnan, puhumattakaan saukoista, näädistä, ketuista ja muusta pienemmästä metsänriistasta.
Sitkeä on ukko ollut, ehkä yhtä sitkeänsinnikäs kuin konsanaan Kissaniemeläinen. Hän on hiihdellyt rajaseutujen korpimaat ristiin ja rastiin, milloin tuollapuolen rajaviivaa, milloin kontion kintereillä, milloin pakenevan peuran perässä. On erämies väliin viipynyt saloilla parikin viikkoa, ettei ole ollut suuruksen hiventä matkassa, suolalla ja metsänviljalla vain elänyt.
Pariin erään on Tuomas sattunut metsähisen kanssa sylikkäinkin. Niinpähän kerran oli viiksimolaisen, Jussi Heikkisen kanssa helmikuun hangilla metsänkarjaa hiihtämässä lähellä Venäjän rajaa. Hiihdetään, hiihdetään hivutellaan vaaraa ylös, toista alas. Siellä on ahon laidassa rytö semmoinen, jota epäillen katsellaan ja arvellaan, jotta niin on kuin metsähisen makuupaikaksi kasonnut. Mennään lähemmin tutkimaan ja ronkailemaan rytöä. Ja siinä samassa Heikkinen humahtaa kainaloita myöten johonkin pohjattomuuteen… hätäytyy ja parahtaa pahasti, kiroaa ja huutaa apua. Jussin jalkapuoli on joutunut karhun makuukammioon, ja kammion eläjä on käynyt vihaisin hampain häiritsijänsä kantapäähän. Joutuu siihen Tuomaskin, ja saa kiskotuksi toverinsa ylös. Mutta hirmuisena ryöpsähtää karvainen köriläs hangen alta, hyökkää Tuomaan kimppuun ja paiskaa hänet alleen. Punainen kita iskee säälimättömät hampaansa Haverisen pyssyntukkiin ja peukaloon ja käsivarteen ja otsakulmaan. Mutta siihen jo taas Jussi ehättää apuun. Hän rupeaa sompakeihäällään pistelemään karvaturkin takiaisia sillä menestyksellä, että peto pelästyy ja laukkaa pakoon. Pakenijan jälkeen pamauttaa Jussi vihaisen panoksen, mutta se vain uudelleen suututtaa karhun. Karhu pyörähtää takaisin ja toistamiseen käy kimppuun Vaan sillä välin on Tuomaskin taas kohonnut kinoksestaan ja pyyhkäissyt veren pois silmiltään. Hän vuorostaan ojentaa pyssyn ja ampaisee päälle yllättelijälle semmoiset tuliaiset, että siihen sen vihat ja vaivat loppuvat. Mutta pesästä kuuluu vielä murinaa. "Vieläköhän siellä on toinen paholainen?", arvelevat ukot, käyvät penkomaan, ja löytävät pesästä pentupahasen. Tuomas tuumii, että otetaan, peijakas, elävänä matkaan, mutta Jussi murahtaa: "Piru tulee pirun pojasta!" ja keihästää emonsa vieressä vikisevän pörröturkin.
Saalistaan ahkiossa raahaten, toisen nilkuttaessa, toisella pää ja käsi käärerepaleissa, saapuvat ukot ihmisten ilmoille. Vuosikauden saavat karhumiehet vammojaan potea, lääkäriä kun ei ole pahaksi turvonneita haavoja hoitamassa. Akonlahdelta, rajan takaa, noudetaan Röhelön Iivana tietäjöimään, ja hän manaa metsänvihat pois sekä hoitelee haavoja."
Samuli Paulaharju: Kainuun mailta. 1915.