Juhtimäen erämaihin saapui 1800-luvun puolivälin tienoissa Nisulan talon renki Matti Juhanpoika etsiskellen perheelleen sopivaa torpanpaikkaa. Koveron tienoot miellyttivät nuorta perhettä ja siihen raivattiin ensitöiksi hieman peltoa ja rakennettiin sauna, lampola, navetta sekä rakennuksista kookkain, riihi. Torpan vuokrasopimuskin saatiin kuntoon, ja näin Koverosta tuli kruununmetsätorppa, valtion mailla sijaitseva vuokratila. Vuokra maksettiin joko rukiina tai päivätyönä, taksvärkkinä.
Matin ja Severiinan esikoispoika Nija uupui kuitenkin keuhkotautiin, ja torpan pito kävi muulle perheelle raskaaksi. Vuonna 1878 torppa myytiin Matti Esaianpoika Liesijärvelle. Hän alkoi talon mukaan käyttää sukunimeä Kovero.
Matti Kovero oli kertomaan mukaan vahva mies. Vaimonsa Annan ja lastensa kanssa hän ahkeroi vuokratiluksillaan. Pelto- ja niittyala kasvoi, uusi komea pirtti valmistui, silti lisäansioita hankittiin tilan ulkopuoleltakin: metsätöistä ja kortteerimiesten majoittamisesta. Kurun metsäisiä seutuja tituleerattiin "Pohjalaasten Kanaattaksi" , metsätöiden luvatuksi maaksi. Savotoiden ansiot houkuttelivat metsätyömiehiä kauempaakin. Majapaikoista, kortteereista, oli kova kysyntä ja usein miehet majoittuivat seudun taloihin.
Vuonna 1902 Matti luovutti talon isännyyden pojalleen Ananiaalle. Niia nuorikkonsa Aleksiinan kanssa ryhtyi talonpitoon. Matin ja Annan vanhuus oli kuitenkin turvattu: he jäivät syytinkiläisiksi, eläkeläisiksi, Koveroon. Tehdyn syytinkisopimuksen mukaan Matti ja Anna olivat oikeutettuja asumaan päärakennuksen peräkamarissa, pitämään hieman karjaa sekä saamaan talosta mm. lihaa ja kenkäparit.
Niialle ja Aleksiinalle syntyi seitsemän tytärtä ja yksi poika. Poika eli vain muutaman kuukauden ja yksi tyttäristä menehtyi hieman yli 10-vuotiaana. Äiti Aleksiina menehtyi "keuhkon kuivetustautiin" talvella 1925. Niian huoleksi jäivät metsä- ja peltotöiden lisäksi myös karja, taloustyöt ja nuorimmat lapset. Uusi emäntä oli enemmän kuin tarpeen. Puhemiehen avulla uusi avioliitto järjestyi ja Aliina ja Niia vihittiin vuonna 1926.
Kun torpparilaki vuonna 1923 oli astunut voimaan, alkoivat torpparit lunastaa tiloja itselleen. Koverossakin haviteltiin itsenäisyyttä, mutta maanmittausten ja valitusten seurauksena torpan lunastus viivästyi aina vuoteen 1931.
Sotavuodet eivät Koverossa juuri näkyneet, sillä sieltä ei rintamalle ollut lähtijöitä. Surua aiheutti Niian isän Matin kuolema välirauhan aikana, iloa toivat puolestaan tytärten häät. Nuorimman tyttären häitä tanssittiin helluntaina 1946. Sodanjälkeisestä pula-ajasta huolimatta pitopöytä notkui, eikä neljänsadan vieraan jano tyhjentänyt edes kaikkia sahtitonkkia.
Sotavuosiin loppui kuitenkin Koveron kukoistuskausi. Sotien jälkeinen maatalouden murros ei koverolaisten elämässä juuri näkynyt: rakennuksia ei sähköistetty, eikä peltoja salaojitettu. Hiipuvan tilanpidon päätti Niian poismeno vuonna 1952.
Valtiolle tila myytiin viljelyksineen ja rakennuksineen vuonna 1970. Pellot metsitettiin ja rakennukset jäivät tyhjilleen. Seitsemisen kansallispuiston perustamisen myötä vuonna 1982 Kovero liitettiin osaksi kansallispuistoa. Puiston runkosuunnitelmassa Koveron kruununmetsätorppa osoitettiin kulttuurimaisema-alueeksi (metsa.fi). Tilan rakennukset, viljelykset, lähiniityt ja -metsät muodostavat arvokkaan rakennetun perinnemaiseman, jonka säilyminen turvataan yhtenä puiston nähtävyyskohteena. Tila entisöitiin mahdollisimman tarkoin 1930-luvun hevosmaatalouden asuun ja sitä ylläpidetään perinteisin menetelmin. Karjatalouden ja viljelyksen seurauksena syntyneitä perinnemaisemia hoidetaan laiduntamalla: kesäisin hakamailla ja niityillä käyskentelee suomenkarjaa. Rakennus- ja luonnonsuojelun ohella yksi Koveron tärkeitä tehtäviä on kertoa entisajan elämästä.