Koitajoki
Muinainen jäätikköjoki
Soiden historiaa ja nykypäivää
Suota ja salomaata
Salomaan eläimiä
Vanhoja metsiä ja lahopuuta
Kääväkkäitä ja kovakuoriaisia
Koivusuon luonnonpuisto
Alueella on monipuolinen eliölajisto. Kasvillisuus ja eläinlajisto kuvastavat alueen kasvupaikkojen karuutta. Alue tarjoaa elinympäristöjä useille uhanalaisille eliölajeille, kuten lahopuulla eläville kovakuoriaisille, kääville ja kaksisiipisille, samoin kuin linnuillekin.
Koitajoki
Koitajoki kiemurtelee alueella yli 20 km:n pituudelta. Siihen laskevat pienemmät Asuma-, Ala- ja Niemijoki sekä Sammal- ja Hanhipuro. Koitajoki on muodostunut todennäköisesti jo viime jääkauden aikana, noin 10 000 vuotta sitten.
Koitajoki kuuluu Vuoksen vesistöön, josta vain osa on Suomen puolella. Joki on maisemallisesti viehättävä mataline koskineen ja rantojen hiekkatörmineen. Se mutkittelee voimakkaasti, kun uoma vaihtaa aikojen saatossa paikkaansa. Jokivartta ja sen kasvillisuutta elävöittävät pääuomasta irti kuroutuneet ja monin paikoin soistuneet pienet rosvohodut eli pääuomasta irti kuroutuneet joen mutkat.
Muinainen jäätikköjoki
Viime jääkauden aikana jää patosi suuren jääjärven nykyisen Ilomantsin alueelle. Jääjärven pinta oli kymmeniä metrejä alueen nykyisen vedenpinnan yläpuolella. Jääjärvi oli aloillaan parisataa vuotta, jonka jälkeen se purkautui. Koitajoen rantojen lähialueet ja Palokankaan alue ovat muodostuneet lajittuneesta eli veden kuljettamasta ja kasaamasta maa-aineksesta. On siis todennäköistä, että nykyisen Koitajoen tienoilla on ollut jääkauden aikanakin jäätikköjoki, joka on virrannut kohti jään reunaa ja kasannut virratessaan lajittuneita maa-aineksia. Kun sulavan jäätikön reuna on pysynyt reunamuodostuman kohdalla paikoillaan, suistokerrostumat ovat muotoutuneet Palokankaan hiekkadeltoiksi. Koitajoki on sitten hakenut uomansa jäätikköjokien kasaamaan maahan ja syövyttänyt sitä nykyiseen muotoonsa. Nykyisinkin veden kuluttavan vaikutuksen näkee jokivarressa vanhoina jokiuomina, hiekkatörminä ja -särkkinä sekä juoluoina eli pääuomasta irti kuroutuneina joen mutkina.
Nykyisin Koitajoki alkaa Venäjän puolella rajaseudun pienistä järvistä keräten pitkällä taipaleellaan lisävesiä useilta suunnilta. Se virtaa itänaapurin puolella noin 50 km ennen saapumistaan Ilomantsin pohjoisosaan. Luonnonsuojelualueen kaakkoisrajalta, pian Hanhikosken jälkeen jokivesi jatkaa matkaansa takaisin Venäjän puolelle, palatakseen taas Ilomantsin Möhkössä Suomen puolelle. Möhkön alapuolella joki levenee huomattavasti ja laskee sitten Nuorajärveen. Siitä Koitajoki virtaa Mekrijärven kautta ja Kesonsuon luonnonsuojelualueen läpi päätyen lopulta padottuun Tekojärveen, joka rakennettiin Pamilon voimalaitoksen takia. Koitajoki päättyy Rahkeenveteen, josta vedet laskevat Pielisjokea pitkin Pyhäselkään.
Koko jokireitin pituus on runsaat 200 kilometriä ja reitin varrella on lukuisia koskia. Pohjoisosaa Koitajoesta kutsutaan Ylä-Koitajoeksi ja Enon puoleista jokiosuutta Ala-Koitajoeksi.
Soiden historiaa ja nykypäivää
Useiden Ilomantsin soiden kehitys on alkanut heti mannerjäätikön sulamisen ja Ilomantsin jääjärven purkautumisen jälkeen, todennäköisesti jo noin 10 000 vuotta sitten. Esimerkiksi Koivusuo sijaitsee muinaisen jääjärven alueella. Vanhimmat suot, kuten pääosa Koivusuosta, ovat keidas- eli kohosoita. Nuoremmat ja turvekerrokseltaan ohuemmat suot ovat aapasoita.
Nykyisen luonnonsuojelualueen ympärillä on talousmetsää ja ojitettuja suoalueita, samoin kuin turvetuotantoon varattuja alueita. Soiden ojittaminen turvetuotantoa varten alkoi 1950-luvulla. Ympäristön ojitetuista soista laajimman, Koivusuon, ojitus turvetuotantoa varten on aloitettu vuonna 1979. Pieni palanen Koivusuon pohjois- ja itäosaa muodostaa Koivusuon luonnonpuiston, joka on osa Koitajoen luonnonsuojelualuetta. Kesällä 2003 on Koivusuon turvetuotantoalueelle kylvetty ruokohelpiä, jota käytetään bioenergian raaka-aineena (ruokohelpiä poltetaan turpeen joukossa). Turvetuotantoalueet vaikuttavat välillisesti myös Koitajoen luonnonsuojelualueeseen, sillä osa kuivatusalueiden vesistä on johdettu luonnonsuojelualueen kautta virtaaviin Ala-, Niemi- ja Koitajokeen.
Suota ja salomaata
Koitajoen luonnonsuojelualue erottuu ympäröivistä alueista vanhoine metsineen ja luonnontilaisine soineen. Vaikka alueella on vesiä pinta-alallisesti vähän, niin leppoisasti virtaavan Koitajoen maisemallinen merkitys on suuri. Alueen maasto on verrattain tasaista. Korkeimmat vaaranlaet kohoavat 220 metriin, samalla kun suot ovat keskimäärin 170 metrin korkeudella merenpinnasta.
Alueen luonto on suovaltaista, sillä liki 2/3 alueen pinta-alasta on suota. Suurin osa soista on luonnontilaisia eli niitä ei ole ojitettu. Koitajoki sijaitsee pohjoisten aapasoiden ja eteläisten keidassoiden vaihettumisvyöhykeellä. Alueella onkin laajoja keidas- ja aapasoita, ja suokasvillisuudessa on sekä pohjoisia että eteläisiä piirteitä. Luonto on Koitajoella karua, sillä melkein puolet suojelualueen soista on puustoisia, pääosin mäntyä kasvavia rämeitä. Osa nykyisestä suojelualueesta on ollut aiemmin metsätalouskäytössä. Näissä osissa aluetta palautetaan metsiköihin ja soihin luonnontilaisten elinympäristöjen piirteitä ennallistamistoimenpitein (metsa.fi). Koitajoki oli osa Karjalan suot ja ikimetsät, helmiä luonnonhistorian ketjussa - Life-hanketta (webgate.ec.europa.eu, englanniksi).
Suokasvillisuutta
Pääosa alueen soista on karuja nevoja ja rämeitä. Pienialaisilla ja harvalukuisilla rehevimmillä paikoilla on myös vaateliaampaa kasvilajistoa. Esimerkiksi lettorämeellä kasvaa männyn ja hieskoivun lisäksi pensasmaista katajaa, tervaleppää, eri pajulajeja ja myrkyllistä paatsamaa. Rämeen pintaa värittävät keltakukkainen kangasmaitikka, punertava kaitakämmekkä ja tummanpunaisena hehkuva mesimarja.
Niemisuolla on puolestaan pieni järviruo'on valtaama rimpiletto. Vetisellä avosuolla kasvavat niin raate kuin pikkupalpakkokin. Kämmeköistä rimpiletolla kasvaa pieni ja huomaamaton suovalkku, jota esiintyy myös Koivusuon luonnonpuistossa. Valkokukkaisen suovalkun lisäksi luonnonsuojelualueella kasvaa myös punakämmekkä, jonka kukat ovat raikkaan vaaleanpunaiset.
Koivusuolla (luonnonpuiston ulkopuolella) on tervaleppäluhta, jossa solisevan puron varrella on rehevää kasvillisuutta. Puronvarressa kasvaa esimerkiksi vehkaa, hiirenporrasta ja kaislasaraa. Lisäksi tuoksuva tesma, kuuluu puronvarren kasveihin.
Salomaan eläimiä
Rajaseudulla liikkuu suurpedoista (suurpedot.fi) karhuja, susia, ilveksiä ja ahmoja. Näiden lisäksi luonnonsuojelualueella vipeltää kettuja, kärppiä, lumikkoja ja minkkejä. Jokivarressa viihtyvät erityisesti saukko ja amerikanmajava (ent. kanadanmajava). Kolopuissa pesii muun muassa näätä. Alueella on myös tavattu runsaslukuisesti hirviä, jäniksiä ja oravia.
Alueella on myös monipuolinen linnusto, johon kuuluvat pääasiassa karuhkojen kivennäismaiden ja rämeiden linnut. Alueen salomaista vaikutelmaa vahvistavat vanhaa metsää vaativat lajit. Esimerkiksi Koivusuon luonnonpuistossa silmiinpistävää on kololintulajien, kuten leppälinnun ja kirjosiepon runsaus. Kelopuiden kolojen harvinaisempi asukki on käenpiika, joka syö lähes yksinomaan muurahaisia. Muita alueellisia harvinaisuuksia ovat sinipyrstö ja tiltaltti. Onpa alueella on tavattu myös uhanalainen maakotka.
Soiden pirstomissa vanhoissa havumetsissä voi kuulla viiru-, lapin-, tai suopöllön huhuilua. Soilla puolestaan pesivät muun muassa pikkukuovit, kapustarinnat ja sinisuohaukkakin. Muuttolinnuista Koivusuolle saapuvat säännöllisesti metsähanhet. Varpuslinnuista avosoilla pesivät esimerkiksi niittykirvinen ja keltavästäräkki mutta myös nevoilla harvemmin tavattava kiuru.
Vanhoja metsiä ja lahopuuta
Kolmannes Koitajoen luonnonsuojelualueen pinta-alasta on metsää. Alue erottuu ympäristöstään vanhojen, yli 150-vuotiaiden metsiensä ansiosta. Vanhaa metsää kasvaa erityisesti Koitajokivarressa sekä Koivusuon luonnonpuistossa ja Ruosmesuo-Hanhisuon metsäsaarekkeissa. Puusto on mäntyvaltaista, mutta kuusimetsiäkin kasvaa siellä täällä.
Mitä vanhempi metsä on, sen enemmän siellä on yleensä lahopuuta. Kuusikoiden ja männiköiden lahopuut ovat otollisia kasvualustoja esimerkiksi monille kääpä- ja kovakuoriaislajeille. Lahoavalla puulla elävillä lajeilla on oma tehtävänsä metsässä: ne palauttavat kuolleisiin puihin sitoutuneita ravinteita uudelleen muille kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Käävissä ja muissa kääväkkäissä on sienilajeja, jotka saavat ravintonsa puuta lahottamalla. Puun pinnalla näkyy sienestä vain pieni osa, itiöemä, mutta suurin osa sienestä elää rihmastona puun sisässä.
Kääväkkäitä ja kovakuoriaisia
Monet kääväkkäät ovat erikoistuneet elämään vain tietynlaisessa lahopuussa. Monien yleisten ja tavallisten kääväkäslajien lisäksi Koitajoen luonnonsuojelualueella elää mielenkiintoisia harvinaisuuksiakin. Koivusuon luonnonpuistossa on tavattu äärimmäisen harvinainen hoikkaorakas, joka vaatii kasvupaikakseen hyvin vanhaa mäntymetsää. Pohjoisessa ilmanalassa viihtyvää hoikkaorakasta on tavattu ainoastaan Suomessa ja Norjassa. Ruosmesuo-Hanhisuon soidensuojelualueella taas elää mm. sopulinkääpä, joka viihtyy lapinkynsikäävän lahottamalla puulla.
Koitajoella esiintyy pohjoisten lajien lisäksi itäisiä ja eteläisiäkin kääväkkäitä. Levinneisyydeltään itäisiä lajeja ovat muun muassa koivunkynsikääpä ja salokääpä. Eteläisiä lajeja puolestaan ovat orakarakka ja uhanalainen talvihiippo. Käävät ovat tärkeitä myös muulle luonnolle. Vanhoissa metsissä lukuisat lajit aina linnuista hyönteisiin asti ovat riippuvaisia käävistä ja niiden lahottamista puista. Monet kääväkkäät ovat harvinaistuneet viime vuosikymmenten aikana. Syynä kääpien harvinaistumiseen on lahopuuta sisältävien metsien vähentyminen.
Lahopuulla elävät myös monet muut lajit kuin kääväkkäät. Suomessa on esimerkiksi yli 800 lahoavalla puulla elävää kovakuoriaislajia. Osa lajeista on erikoistunut tarkasti tietynlaiselle lahoavalle puulle: jotkut vaativat toukkien kasvupaikaksi nimenomaan tietyn käävän lahottamaa puuta, toiset taas vaativat tietyssä lahoamisen vaiheessa olevaa puuainesta. Esimerkiksi kaarnakuoriaiset tulevat munimaan äskettäin kuolleen puun kuoren alle, kun taas toiset lajit munivat vain pehmenneeseen ja pitkälle lahonneeseen puuhun.
Koitajoen luonnonsuojelualueelta on löydetty useita harvinaisia ja uhanalaisia lajeja. Kovakuoriaislajistossa näkyy metsien hyvän luonnonsuojelullisen arvon lisäksi alueen itäisyys: esimerkiksi kaksi vaarantunutta, levinneisyydeltään itään painottuvaa lajia, idänräätäli ja lahokapo elävät Koivusuon luonnonpuistossa. Idänräätälin toukka elää vasta kuolleiden kuusten kuoren alla ja puuaineksessa. Lahokapo puolestaan on vähän aikaa sitten kuolleiden mäntyjen laji. Se elää männyn kuoren alla, mustuneella nilakerroksella.
Koivusuon luonnonpuisto
Koivusuon luonnonpuisto perustettiin vuonna 1982. Puisto ei kata koko Koivusuota, vaan toinen puoli suosta on ojitettu turvetuotantoalueeksi. Luonnonpuisto on perustettu säilyttämään itäsuomalaista suo- ja metsäluontoa mahdollisimman koskemattomana tutkimusalueena, joten luonnonpuistossa liikkuminen on sallittu ainoastaan sen läpi kulkevilla merkityillä retkeilyreiteillä.
