Kevon luonto

Keskellä kulkee kanjoni

Viimeisin jääkausi sulamisvesineen muokkasi Kevon maisemaa. Kuitenkin Kevon 40 kilometrinen kanjoni on jo paljon vanhempi, sillä se muodostui jo 70 miljoonaa vuotta sitten. Kanjonin pohjalla Kevojoki kuljettaa tunturien vesiä useiden putouksien voimalla Utsjoen ja Tenon kautta Jäämereen. Täydennystä tulee Fiellogahjoesta, joka syöksyy Kevon kanjoniin kaksiportaisena ja 26 metrisenä Fiellun putouksena.

Luonnonpuiston korkein tunturi on 641 metriin kohoava Guivi. Tunturirinteiden ja jyrkänteiden vyörysorien kivet ja lohkareet ovat irronneet kallioseinämistä rapautumalla. Tunturikankailla on siellä täällä roudan aikaansaamia kuviomaita, jotka erottuvat kehämäisinä tai kaltevilla rinteillä juovamaisina muodostumina. Kuivin reitti (86,5km) kulkee Guivi-tunturin kautta.

Pohjoisten lajien tihentymä

Suurin osa luonnonpuistosta on tunturikankaita ja -koivikoita, mutta 1960-luvun tunturimittarituhojen takia Kevolla on myös pysyvästi tuhoutuneita tunturikoivikoita. Mäntymetsiä kasvaa vain Kevojokilaaksossa. Laajoja soita on etenkin Vuogo- ja Sávzajávrin ympäristössä. Kevojoen ja sen sivujokien ravinteikkaissa suistoissa on pieniä lehtoja. Siellä täällä on erityisesti ruska-aikana ympäristöstään erottuvia haaparykelmiä, jotka voivat olla samaa haapayksilöä - ikään kuin maan sisällä kasvavan jättihaavan maanpäällisiä oksia.

Kanjonin eläin- ja kasvilajisto on ympäröivää tunturiylänköä rikkaampi. Talvella lähes lumettomina pysyvät ja auringossa nopeasti lämpenevät, valuvesien ja lintujen lannoittamat kalliopahdat ovat erikoinen kasvuympäristö. Tuntureiden usein vasta myöhään kesällä sulavilla lumenviipymillä sekä ravinteisilla lapinvuokkokankailla on myös aivan erityinen kasvilajistonsa. Kevo onkin monen harvinaisen pohjoisen lajin tärkeimpiä esiintymisalueita.

Kanjonissa on erityisen paljon uhanalaisia kasvilajeja, joilla on Suomessa vähän kasvupaikkoja. Pahdoilla ja alapuolen louhikoissa viihtyvät muun muassa tuoksualvejuuri, pahtaketokeltto, tunturisiroarnikki ja kalliosirkunjyvä. Kevolta löytyy myös maamme pohjoisin tunnettu lettorikon esiintymä. Suomen ainoat tunnetut ruostetyvi-, rotkohiippa- ja pärskepaasisammalten esiintymät ovat Kevolla.

Kevo on monelle pohjoisen lintulajille tärkeä, ja siellä voi esiintyä jopa iso osa niiden pesivästä kannasta maassamme. Kanjonissa pesivät monet petolinnut, kuten piekanat ja ampuhaukat. Kanjonin yleisiä vesilintuja ovat koskelot ja telkät. Myös koskikara viihtyy Kevon virtavesissä. Järvillä ja lammilla viihtyvät muun muassa allit, mustalinnut ja pilkkasiivet. Suot ovat tärkeitä pohjoisen lajeille, kuten punakuirille, jänkäkurpalle, jänkäsirriäiselle, suosirrille ja vesipääskylle. Kevojoen männiköissä yleisiä ovat järripeippo ja leppälintu, ja voipa siellä tavata myös lapintiaisen tai taviokuurnan. Jokilaakson rehevimmissä metsissä viihtyy eteläisiäkin lajeja, kuten sirittäjä tai rautiainen. Tunturille kiipeävä voi nähdä kiirunan, pulmusen, keräkurmitsan ja alempana koivikoissa vastaan voi tulla esimerkiksi urpiaisia, riekkoja tai sinirintoja. Kevon yksi erikoisuus on sepelrastas, joka on pohjoisin rastaamme.

Kevolla elävät myös ahma, saukko, ilves ja karhu. Onnellinen on hän, joka saa nähdä vilahduksen huippuharvinaisesta naalista. Kevojoessa voi hyvällä tuurilla nähdä lohen.

Kevonsuun niitty

Kevonsuun kenttä kuuluu osittain Kevon luonnonpuistoon, ja Metsähallitus hoitaa sitä niittämällä. Muu osa kentästä on yksityisessä omistuksessa. Turun yliopiston Turun yliopiston Lapin tutkimuslaitos Kevo (utu.fi) on tehnyt alueella kasvillisuusseurantoja. 

Osa luonnonpuiston niitystä on runsaslajista, pääosin kuivaa, mutta paikoitellen myös tuoretta heinäniittyä. Niityllä kasvavat silmälläpidettäviksi luokitellut keminängelmä (rauhoitettu), sekä keto- ja ahonoidanlukko. Huomionarvoisia lajeja ovat lisäksi tunturikurjenherne, nurmitatar, kissankello, harmaakynsimö, lapinvehniö, suovilukko, keväthanhikki, lapinlaukku, niittykullero ja rantatädyke. Niityltä voi löytää myös niittymaarianheinää.

Naali Kevolla