Putouksen kohinaa ja metsän huminaa
Hepokönkään putouskorkeus on 24 metriä. Se on maamme korkeimpia luonnontilaisia vesiputouksia. Putouksessa virtaavat Heinijoen vedet, jotka päätyvät Kiiminkijokeen ja edelleen Perämerelle, minne on matkaa noin 200 km.
Hepokönkään rotkon molemmin puolin olevat korkeat kallioseinämät mataloituvat ja loivenevat vähitellen alajuoksulle päin. Rotkon seinämillä on paahteisia ja varjoisan kosteita kasvupaikkoja, mikä näkyy kasvilajiston, varsinkin saniaisten, sammalien ja jäkälien lajirunsautena. Jokilaakson rinteillä ja reunamilla on lehtoja, lähdepuroja, lähteisiä korpia, lettoja ja edustavia tulvametsiä. Puolet alueesta on kuusivaltaista vanhaa metsää, johon lehtomaiset juotit runsaine lehtipuineen tuovat vaihtelua. Toinen puoli alueesta on nuorta, käsiteltyä metsää. Alueesta noin kymmenesosa on suota. Alueesta 150 hehtaaria kuuluu Natura 2000 -verkostoon.
Vaatimatonta eksotiikkaa
Hepokönkään alueella voi tavata mehiläishaukan, metson, palokärjen, pohjantikan ja pyyn, jotka edustavat vanhojen metsien lajistoa. Putouksen kupeessa on vuosikausia pesinyt koskikara, jonka saalistusta hyisessä vedessä on hauska katsella kevättalvesta.
Maaperä on paikoin hyvin ravinteikasta, mikä näkyy metsien ja soiden kasvilajistossa. Harvinaisempia ja vaateliaita kasvilajeja ovat lettosoiden punakämmekkä ja kalkkimaariankämmekkä. Kallioiden saniaiset viihtyvät hyvin Heinijoen laakson kosteassa pienilmastossa, harvinaisin niistä on viherraunioinen. Lahot lehtipuut lisäävät lajiston monimuotoisuutta luomalla kasvupaikkoja mm harvinaisille kääville.
Kalaisia vesiä
Kiiminkijoki, jonka latvavesistöön Heinijoki kuuluu, on kalakannaltaan hyvin rikasta. Heinijoessa elää luontainen purotaimenkanta. Lisäksi sieltä voi tavata mm. harjusta ja järvitaimenta.
Karelidien juuret ja meren hiekkaa
Hepokönkään alueella kulkee geologinen luontopolku. Se vie Heinijoen rotkoon, kallioille ja erilaisille soille. Polun varrella, jokirotkossa kohtaavat maapallon vanhin arkaainen graniittikallio ja meren pohjan hiekasta kivettynyt liuskekivi. Kohtaamispaikka on miljardeja vuosia sitten ollut mannerlaatan reunaa, jossa merenalainen laatta on painunut graniittisen mannerlaatan alle. Siinä prosessissa syntyi Karelidien vuorijono, joka oli Alppien veroinen vuoristo. Samassa tapahtui myös tulivuoritoimintaa, josta muistona polulta voi nähdä myös tulivuoren tuhkapusseja. Vuosimiljoonat ja jääkaudet kuluttivat Karelidit pois. Eroosio näkyy vieläkin alueella: Heinijoki mutkittelee rotkosta päästyään keräten hiekkasärkkiä pohjaansa ja rannoilleen.
Molemmin puolin Heinijokea on rouheita rakkakivikoita, jotka pakkanen on aiheuttanut miljoonien vuosien kuluessa. Kivien halkeamiin jäänyt vesi on jäätynyt ja laajentunut ja rikkonut graniittikallion suuriksi lohkareiksi. Myös rinteillä kasvavien puiden juuret tunkeutuvat syvälle kallion rakoihin ja aiheuttavat kivilohkareiden irtoamista kalliosta.
Kallioiden raoista tihkuu vettä paikoin hiljakseen, paikoin runsaasti. Vesitihku voi jäädyttää kallionkolojen ilmaston kellarimaisen viileäksi jopa kesähelteillä. Lumi voikin viipyä rinteillä pitkälle kevääseen.
