Karujen tunturien ja metsien maa
Hammastunturin alueen kallioperä kuuluu pääosin Lapin granuliittivyöhykkeeseen, joka ulottuu Pohjois-Norjasta Suomen Lapin kautta Kuolan niemimaalle. Granuliitti muodostaa vähäravinteisen ja happaman kasvualustan, joka ei luo edellytyksiä erityisen monimuotoiseen tai rikkaaseen kasvistoon. Pinnanmuodostukseltaan erämaa-alue jakaantuu pääpiirteissään pohjoisosan tunturialueeseen ja eteläosan vaara-alueeseen. Erämaan korkein tunturi on Hammastunturi (531 m).
Alueen vedet virtaavat pääosin Inarijärveen, joka kuuluu Paatsjoen vesistöön. Ivalojoki sivuhaaroineen on erämaan tärkein joki. Järvistä merkittävimmät ovat Hammasjärvi, Kirakkajärvi ja Rautujärvi. Maan kohoaminen on saanut aikaan sen, että viimeisen jääkauden jälkeisten merivaiheiden merkit ovat nykyisin jopa 152 m mpy. Ivalojoen Ritakosken rantaterassit ovat muodostuneet merivaiheiden aikana.
Pohjoinen havumetsä
Jääkauden jälkeisenä aikana mäntymetsien ja koivikoiden pinta-alat ovat vaihdelleet suuresti Hammastunturin alueella. Nykyisin alue on tyypillistä Inarin Lapin karua ylänköä, jossa vaatelias kasvilajisto keskittyy suurten jokien laaksoihin. Yksi juhlavimmista jokivarsien lajeista on kaarlenvaltikka, jonka Linné aikanaan nimesi Ruotsinkuninkaan Kaarle XII:n kunniaksi. Jokivarsissa tapaa myös vilukon, väinönputken, tunturikurjenherneen, punakon ja lapinkuusion. Tuntureita kaunistavat riekonmarja, sielikkö ja kurjenkanerva.
Mäntymetsät ovat Hammastunturin erämaa-alueella luonteenomaisia. Metsäpalot ovat muokanneet metsäkuvaa erityisesti 1700-luvulla, minkä seurauksena noin 250-vuotiaat tasaikäiset metsät ovat tavallisia. Ivalojoen eteläpuolella levittäytyy aapasoiden alue, joka on vaikuttava soiden ja kankaiden mosaiikki. Poroille aapasuot ovat merkittäviä kesälaidunalueita, mutta retkeilijälle alue on kesäaikaan vaikeakulkuinen.
Metsien ja tuntureiden linnusto
Hammastunturin erämaa-alueen eläimistö edustaa tyypillistä boreaalisen havumetsän lajistoa. Linnusto on pohjoisen kulkijalle tuttua. Kuusikoista voi tavata taviokuurnan, pohjantikan ja hiiripöllön. Kulkijan päivittäisiä ystäviä ovat riekko, lapintiainen ja kuukkeli. Piekanan leijailua voi seurata tuntureilla, ja myös maakotkalla on erämaissa pesimäpaikkansa. Jängillä ja tuntureilla huomiota herättäviä ovat äänekkäät pikkukuovi ja kapustarinta.
Ivalojoki - Kultajoki
Ivalojoki saa alkunsa vedenjakajaseudulta Enontekiön Peltotuntureilta ja se kulkee poikki Lemmenjoen kansallispuiston eteläosan ja Hammastunturin erämaan. Kaikkiaan joelle kertyy pituutta 184 km. Jokivarressa ei ole asutusta muutamaa taloa lukuun ottamatta ennen kuin se päätyy Ivaloon, Inarin kunnan hallintokeskukseen. Inarijärveen laskiessaan Ivalojoki muodostaa mahtavan suistoalueen ja paikallisen lintuparatiisin. Koska joki virtaa asumattomien maiden halki, ei sen rantaa yläjuoksulla tavoita autolla kuin Inarin ja Kittilän väliseltä tieltä Ivalon Matissa sekä Kutturan kylässä.
Suomen tunnetuin kultajoki virtaa läpi vuosisadan takaisen kultaryntäyksen tapahtumapaikkojen ja nykyisten kullankaivualueiden. Kullankaivajat työskentelevät yhä aktiivisesti valtauksillaan sivujokien varsilla. Joen värikäs historia ruokkii mielikuvitusta ja sen maisemat ovat jylhimmillään ennen joen rauhoittumista ja luikertelua Ivalon keskustan liepeillä ja joen suistoalueella. Vasta viimeisen kolmenkymmenen kilometrin matkalla joki levenee ja se saa rannalleen asutusta. Lopussa se laajenee neliökilometrien laajuiseksi suistoksi, joka muodostuu saraikkoisista ja koivikkoisista saarista ja niemistä. Niihin on mahdollista tutustua vain vesitse.
Ivalojoen vedet laskevat Inarijärven ja Paatsjoen kautta Jäämereen. Inarijärven luonnontilaan vaikuttaa säännöstely, jota tehdään Paatsjoen voimalaitosten vesivarastojen tasaamiseksi. Vedenpinnan nousu alkukesästä vaikeuttaa matalilla rannoilla pesivien lintujen pesintää. Myös kalakantoihin veden säännöstely vaikuttaa. Ivalojoen suistokaan ei säästy säännöstelyn vaikutuksilta, mutta silti se on yksi Inarin merkittävistä lintukohteista.